Kesähaaste 15/23: 5 merkittävintä kirjaa

Helteinen heinäkuu alkaa lähestyä loppuaan ja mikäs sen parempaa tekemistä näillä keleillä, kun napata kirja kaveriksi rannalle tai puistoon. Olen aina rakastanut lukemista ja etenkin näin kesäaikaan tulee luettua aika paljon. Olen kuitenkin myös melko kausittainen lukija. Välillä saatan lukea parissa viikossa kasan kirjoja ja välillä taas saattaa kulua puolikin vuotta täysin ilman kirjoja.

 

 

Lukeminen on mielestäni yksi parhaimmista tavoista rentoutua ja irtautua arjesta. Kirjat voivat naurattaa tai itkettää, ihastuttaa tai vihastuttaa, mutta aina ne herättävät ajattelemaan. On mielenkiintoista myös välillä keskustella kirjallisuudesta ja siitä, miten joku toinen on kokenut jonkin kirjan, jonka olen itsekin lukenut. Jokainen lukija tekee kuitenkin tekstistä oman tulkintansa peilaten sitä omiin kokemuksiinsa ja siten saman tekstin voi nähdä hyvinkin eri tavalla.

 

Minun olisi mahdotonta valita kaikkien aikojen parasta kirjaa, koska monet teokset ovat onnistuneet tekemään minuun suuren vaikutuksen hyvinkin erilaisilla tavoilla. Onneksi tehtävänä onkin listata merkittävimmät, eivätkä parhaimmat, kirjat, koska muuten olisin pulassa. Tässä tulisi siis viisi kirjaa, jotka ovat merkinneet minulle eniten tähänastisen elämäni aikana.

 

1. Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari

 

 

Kyseinen kirja on minulle merkittävä siksi, että se on ensimmäinen "kunnon" kirja, jonka muistan lukeneeni. Sen jälkeen olenkin lukenut kaikki Heinähattu ja Vilttitossu -kirjat ja ne ovat edelleen mielestäni yksiä parhaimmista lastenkirjoista. Kirjat ovat sopivan pituisia, hahmot ovat viihdyttäviä ja niiden huumori puree lapsien lisäksi myös aikuisiin (tai ainakin minuun :D). Nopolan siskosten kieli on rikasta ja leikittelevää ja etenkin kirjojen dialogi on todella osuvaa. Olen lukenut myös heidän muuta tuotantoa, mutta Kattilakosken sisarukset ovat edelleen lempihahmojani.

 

2. Uma Aaltonen: Colette - pieni musta koira

 

 

Tämän kirjan tekee minulle merkittäväksi se, että se on ensimmäinen kirja, jota lukiessa aloin itkeä. Kirjat itkettävät minua harvemmin kuin esimerkiksi elokuvat ja tv-sarjat, mutta välillä aihe tai kirjoitustyyli on niin koskettava, että tekstirivejä joutuu tihrustamaan sumeilla silmillä. Coletten tarina kosketti minua syvästi yleisen eläinrakkauteni takia, mutta erityisesti sen takia, että minullakin oli pieni, musta koira nimeltään Geena. Toisin kuin Colette Geena sai onneksi kasvaa myös isoksi, mustaksi koiraksi ja elää 10 onnellista koiranvuotta perheessämme. Kirjan takakanteen on kirjoitettu kirjailijan sanat, jotka itsekin allekirjoitan täysin: "Olen yksi niistä ihmisistä, joille yksi elämän tarkoituksista on olla koirilleni se ihminen, jolle koira tahtoo olla ihmisen paras ystävä."

 

3. J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

 

 

Kaikista lukemistani kirjoista juuri Harry Potterit ovat merkinneet minulle eniten. Kasvoin samaa tahtia Harryn kanssa, minkä takia kirjoihin oli helppo samastua. Muistan vieläkin sen innon, jolla odotin seuraavan kirjan ilmestymistä ja miten en meinannut saada laskettua kirjaa käsistäni, ennen kuin se oli luettu. Potterit avasivat minulle oven fantasiamaailmaan ja niitä ovat seuranneet muun muassa Narnian tarinat, Taru sormusten herrasta ja Twilight. Pottereilla on kuitenkin aina erityisasema minun sydämessäni ja voisin lukea ne aina vain uudestaan ja uudestaan.

 

4. Dan Brown: Da Vinci -koodi

 

 

Dekkarit ja muu jännityskirjallisuus olivat kuuluneet jo pitkään lempilukemistooni ennen Da Vinci -koodia, mutta se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen tarjoamalla jotakin aivan uutta. Dan Brownin tapa sekoittaa faktaa ja fiktiota on huikea, enkä ole törmännyt vastaavaan koskaan. En edes muista, kuinka monta kertaa googlettelin lukemisen aikana kirjassa olevia tauluja ja paikkoja ja aina Pariisissa käydessä yritän löytää kirjaan liittyviä asioita. Tuon jälkeen olen kahlannut läpi myös muuta Brownin tuotantoa ja yksikään kirja ei ole tuottanut minulle pettymystä.

 

5. Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

 

 

Mietin pitkään viidettä kirjaa, jonka nostan listalle. Päädyin lopulta kirjaan, joka aikanaan kosketti minua syvästi ja avasi silmiäni maailman epäoikeudenmukaisuuta ja eriarvoisuutta kohtaan. Olen lukenut kirjan useamminkin ja joka kerta Mariamin ja Lailan tarinat moni-ilmeisessä Afganistanissa saavat pääni tulvilleen ajatuksia ja tunteita. Täällä turvallisessa ja melko tasa-arvoisessa Suomessa on vaikea ymmärtää, miten monet ihmiset ympäri maailmaa joutuvat kohtaamaan uskomatonta vääryyttä ja hirveyttä läpi koko elämänsä. Parasta kirjassa onkin se, miten lähelle lukijaa sen päähenkilöt pääsevät elämän eroavaisuuksista huolimatta. Yllättävintä taas on se, että sen on kirjoittanut mies, mutta se tekee siitä myös hyvin merkityksellisen.

 

Lukeminen kannatta aina ja suosittelen sitä harrastukseksi kaikille. Ulkona alkoikin juuri sopivasti myrskytä, joten taidanpa avata kirjan ja käpertyä sohvannurkkaan. Lukuiloa kaikille :)

Kesähaaste 14/23: 3 tapaa voittaa sydämeni

Sitten olisi taas aika palata kesähaasteen pariin ja paljastaa muutama tapa päästä tämän tyypin suosioon. En tiedä viitataanko otsikolla pelkästään siihen, miten miehet voivat valloittaa sydämeni vai miten kuka tahansa sen voi tehdä, mutta tajusin niiden asioiden olevan aika samoja sukupuolesta riippumatta. Kohteliaisuuksia on toki kiva saada aika ajoin, mutta en oikein vieläkään osaa suhtautua niihin oikein, kiitos itsetunto-ongelmieni.

Nykyään sentään osaan lähes aina kiittää, jos joku kehuu kauniiksi (tai sanoo jalkojani ihaniksi, kuten eilen kävi torilla :D), kun ennen vastasin siihen aina jotenkin nolosti kierrellen ja vähätellen. Ulkonäkökehuja mieluummin sitä kuitenkin kuulee olevansa hauska, älykäs tai mielenkiintoinen, kauneus kun on katoavaista. Pelkillä kehuilla ei kuitenkaan vielä sulateta tämän tytön sydäntä, mutta tässä kolme asiaa, joilla mielenkiintoni saa heräämään.

1. Huumori

Sellainen ihminen, joka saa minut aidosti nauramaan, herättää aina mielenkiintoni, oli kyseessä sitten mies tai nainen. Elämä on liian outoa otettavaksi tosissaan, minkä takia haluan jakaa sen sellaisten ihmisten kanssa, joilla on samankaltainen huumorintaju kanssani. Ne ihmiset, jotka eivät saa minua nauramaan, jätän aika äkkiä takavasemmalle. Minuun uppoaa monenlainen huumori ja rakastan hyvässä hengessä vittuilua yli kaiken. Herkkänahkaiset ihmiset eivät yleensä viihdykään kovin kauaa seurassani ja hyvä niin.

2. Aitous/rehellisyys

Mitä enemmän ikää on tullut mittariin, olen alkanut kyllästyä kaikenlaiseen ihmissuhteilla pelailuun. Arvostan sitä, että asiat sanotaan suoraan ja rehellisesti, eikä toisen tunteista tarvitse olla epävarma. Uusien tuttavuuksien kaapeista saa löytyä aika monenlaista luurankoa, kunhan ne tuodaan rehellisesti esille. En tuomitse ihmisiä heidän menneisyyden tekojen takia, vaan minulle merkitsee vain se, mitä he ovat nyt ja miten he kohtelevat minua. En voi sietää minkäänlaista esittämistä ja kaikenlainen feikkaaminen paljastuu kyllä tavalla tai toisella. Aitous on aina kiinnostavaa.

3. Ruoka

Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta, mutta niin käy myös minunkin. Rakastan ruokaa ja rakastan sitä, että minulle kokataan. Arvostan todella paljon sitä, että joku haluaa varta vasten tehdä ruokaa minulle. Ruuan ei todellakaan tarvitse olla mitään gourmeeta, vaan ajatus on tärkein. Kyllä se Atria vaan oli oikeassa, hyvä ruoka, parempi mieli. Ja kun olen hyvällä tuulella, on sydämeni myös helpommin sulatettavissa.

Pakko oli laittaa vielä vähän aiheen ulkopuolelta kuvia näistä ihanista otuksista, joita pysähdyin ihastelemaan työmatkani varrella. En tiedä, mikä on niiden oikea rotu, mutta itse kutsun niitä jakkihäriksi :D

Pikavisiitillä Lappeenrannassa

Palasin äskettäin Porvooseen Lappeenrannasta, jonne siis suuntasin eilen. Veljeni oli perheineen ostanut uuden asunnon ja sitä lähdin sitten ihmettelemään. Olisihan siellä viihtynyt pidempäänkin, mutta työt kutsuvat taas huomenna. Kerettiin kuitenkin viettää aikaa ihan mukavasti yhdessä heidän ihanassa rivitalossaan ja läheisellä rannalla uiden ja aurinkoa palvoen. Illasta pyöräilimme keskustaan, jossa söimme ja siitä siirryimme satamaan kävelemään ja istuskelemaan.

Lappeenranta on ainakin näin kesäaikaan todella mukavanoloinen kaupunki ja Saimaa on tietysti lumoavan kaunis. Kävelimme myös katsomaan Lappeenrannan ylpeyttä, joka vuosi rakennettavaa, hiekkalinnaa, joka oli tänä vuonna musiikkiteemainen. Upeita veistoksia olivat kyllä rakentajat saaneet jälleen aikaan. Ilta kului leppoisasti ihanasta kesäilmasta nauttien, tuollaisia lämpimiä iltoja on Suomessa niin harvoin, että niistä pitääkin nauttia nyt kun niitä vielä on.

Tänään sain nukkua pitkään ja syödä rauhassa aamupalaa ihastellen asunnolta aukeavia upeita järvimaisemia. Ihan älytöntä, että toiset saavat joka aamu herätä tuollaisissa maisemissa. Asunnolta pääsee suoraan rantaan uimaan ja sitä tulikin harrastettua paljon pikavisiittini aikana. Ehkä sitä itsekin vielä joku päivä asuu jossain muualla kuin opiskelijakämpässä, vaikkei siinäkään varsinaisesti mitään vikaa ole.

Lopulta oli aika kääntää nokka takaisin kohti Porvoota ja nyt keräilen voimia huomista työpäivää varten. Lämpöä pitäisi edelleen riittää, joten tiedossa on ainakin hikinen torikojun purku-urakka. No, mutta en valita, tällaiset lämpöilmiöt kun ovat Suomessa niin harvinaisia.

Lämpöä riitti myös Lappeenrannassa

Hikistä loppuviikkoa kaikille!

Maalaiselämän nautintoja

Vaikka olen asunut koko ikäni kaupungissa, mieleni kaipaa aina tasaisin väliajoin maaseudun rauhaan. Tänä kesänä olen kesätöitteni takia viettänyt normaalia enemmän aikaa mökillämme Porvoossa, josta olenkin nauttinut täysillä. Etenkin nyt, kun ilmatkin ovat muuttuneet kesäisen helteisiksi. Voiko aamuaan edes aloittaa paremmin kuin nauttimalla aamiaista pihalla auringonpaisteessa kuunnellen ympäröivän luonnon ääniä?

 



 

Työtkin ovat sujuneet pääsääntöisesti hyvin ja asiakkaita on riittänyt. Ja vaikka välillä olisi kiukuttanutkin, niin jotenkin kaikki huolet ja murheet on kummasti helpottaneet aina, kun olen päässyt perille mökillemme. Arki-illat ovatkin kuluneet pitkälti perheen parissa hyvästä ruuasta, ulkopeleistä, saunomisesta ja paljuttelusta nauttien.

 



 

Mökille tullessa aika vain jotenkin pysähtyy ja mieli rauhoittuu automaattisesti. Rakastan sitä, kun voi pyöriä aamusta iltaan meikittömänä ja rönttövaatteissa tehden juuri sitä mitä haluaa tai olla tekemättä mitään. Rentoutumisen lisäksi tämän mörrimöykyn hymyä ovat leventäneet joukko ihania ihmisiä, joista odotetuimpana Viivi, joka kotiutui vihdoin jenkkilän reissultaan. Viivi viihdytti minua torstaista sunnuntaihin ja toi mukanaan vielä kasan mahtavia tuliaisia. Parasta oli kuitenkin se, että saimme kunnolla päivitettyä kuulumiset lähes kuukauden eron jälkeen.

 

Muun muassa mörrimöykkykuosailu, ihanat tuliaiset ja seura, Mindin oma piilopaikka ja mummin kesäkortti ovat hymyilyttäneet viime päivinä :)

 

Viikonloppuna seuraamme liittyi suurempi joukko larulaisia kavereita ja lauantain vietto venyikin aamu kuuteen asti grillaillen, saunoen ja pelaillen. Pitäisi kyllä useamminkin jaksaa järjestää tuollaisia isomman porukan mökkireissuja, oli sen verran hauskaa. Maanantaina lähti viimeinenkin ihana seuralaiseni ja eilen viettelin Mindin kanssa kahdestaan vapaapäivääni. Päivään kuului muun muassa itsensä grillailua auringossa, kukkien kastelua, auton pesua, marjastusta, uimista ja herkuttelua. Aika täydellinen mökkipäivä siis, jos minulta kysytään :)

 

Äidin kesäistutuksien loistoa

 

Tänä kesänä olen kyllä syönyt marjoja enemmän kuin koskaan, kiitos kesätyöni. Töissä syötyjen marjojen lisäksi olen nautiskellut myös oman pihan ja metsän antimista. Mikään ei voita itsepoimittujen marjojen makua, etenkin kun niiden saamiseksi joutuu usein polttamaan itsensä nokkosiin ja syöttämään itsensä itikoille. Mutta se makuelämys on ehdottomasti sen arvoinen. Marjojen lisäksi on tullut nautiskeltua myös herkullisista grilliruuista, mikä alkaa myös näkyä ja tuntua. No, kesä on vaan kerran vuodessa, pitäähän siitä nauttia :D

  

Kesäherkkuja parhaimmillaan!

 

Hämmentävää kyllä, talviturkkikin tuli heitettyä vasta viime viikolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt onkin tullut käytyä lähes joka päivä pulahduksella läheisellä järvellä, kun kelit ovat olleet sen verran lämpöiset. Järvessä polskiminen on kyllä yksi parhaimmista tavoista nautiskella kesäpäivistä ja yrittää sulatella kesäkiloja.

 

Mindistä ei ole tänäkään kesänä kuoriutunut uimakoiraa, mutta käpyjen noukkiminen rantavedestä on sen ehdotonta lempipuuhaa. Ihanaa, kun pystyy pitämään Mindiä aamusta iltaan vapaana ja näkee miten suunnattomasti toinen siitä nauttii. Rankan kevään jälkeen Mindi on ehdottomasti ansainnut kaikki onnenhetket elämäänsä <3

 

Vesipedot :D

Sellaista kuuluu tänne maaseudulle, elämä on aika mukavaa tällä hetkellä, vaikka pienoinen stressi syksystä kolkutteleekin takaraivossa. Eipä ne asiat kuitenkaan murehtimalla parane, joten parempi keskittyä nauttimaan niistä elämän hyvistä asioista ja hetkistä tässä ja nyt. Tänään suuntana on Lappeenranta, jossa veljeni Jaakko asustelee ja töitä on seuraavan kerran vasta perjantaina. Mukavia lomapäiviä siis vielä tiedossa. Aurinkoisia kesäpäiviä kaikille, olittepa sitten maalla tai kaupungissa :)

Kesähaaste 13/23: Ajatuksiani päihteistä

Kyseinen kesähaaste osuu sinäänsä otolliseen aikaan, että kuluineina viikoina on tullut kulutettua alkoholia minun mittakaavassa paljon, kun edelliset kaksi viikonloppua on tullut vietettyä isomassa kaveriporukassa muun muassa ulkoilmasta, paikallisräkälästä ja mökkeilystä nauttien. Päihteitähän on tietysti monenlaisia, mutta itse luen niihin kuuluviksi alkoholin, tupakan ja huumeet. Ja ensimmäinen on niistä ainoa, josta minulla on omakohtaista kokemusta.

Voisin luokitella itseni melko päihdevastaiseksi ihmiseksi, ainakin mitä tulee huumeisiin ja tupakkaan. Huumeiden käyttämistä en hyväksy missään muodossa ihan vain jo senkin takia, että niiden käyttäminen on laitonta. Tiedostan kuitenkin myös sen, että osa huumeista on miedompia ja että niiden käyttäminen voi joskus olla jopa perusteltavissa, vaikka en sitä itse hyväksykään. Toisaalta huumeet ovat päihteistä ehkä niitä petollisimpia ja aiheuttavat pahimmillaan todella suuria haittavaikutuksia. Harvoin olen pelännyt känniääliöiden örinöitä kuunnellessa, mutta satunnaisesti vastaan tulleet narkkarit ovat jääneet kyllä pysyvästi mieleen.

Huumeiden lisäksi olen aina kiertänyt myös tupakan kaukaa, mikä alkaa olla aika harvinaista nykyään. En siis ole koskaan edes maistanut tupakkaa, mutta passiivisen tupakoinnin uhriksi olen ikävä kyllä joutunut monen monta kertaa. Tupakan tuoksu aihetuttaa minussa aikamoisen ällötysreaktion, joten olen ollut enemmän kuin kiitollinen, että baarien tupakkalaki muuttui juuri ennen oman baarielämäni aloitusta. Mahdollisuuksia tupakoinnin aloittamiseen on ollut kyllä monia, koska suurin osa kavereistani polttaa tai on polttanut ja sen lisäksi olen myös seurustellut tupakoitsijoiden kanssa. 

En ole koskaan nähnyt järkeä, miksi aloittaisin jotain, mikä maistuu paskalta, addiktoi, saa minut voimaan huonosti, aiheuttaa merkittäviä terveysongelmia ja kuluttaa rahaa älyttömän paljon. Olen mieluummin pitänyt kiinni terveydestäni, hyvinvoinnistani, riippumattomuudestani ja säästöistäni. Enkä ole koskaan katunut päätöstäni. Ikävä kyllä tupakoinnin aloittaminen tuntuu edelleen olevan jonkinlainen cooliussymboli teini-ikäisille, minkä takia aivan liian moni nuori aloittaa tupakoimisen ulkopuolelta tulevan painostuksen takia. Mielestäni rohkeus ei ole sitä, että tekee asioita massan mukana, vaan sitä että uskaltaa valita oman tiensä. Ja rohkeus on aina muodissa.

Kun on sanonut ei kahdelle kolmesta suurimmasta päihteestä, luulisi olevan helppoa sanoa ei myös sille kolmannelle eli alkoholille. Varsinkin, kun alkoholi ei oikeastaan edes sovi minulle. Olen hyvin nirso alkoholijuomien suhteen ja suostun juomaan vain harvoja ja valittuja juomia. Useimmiten juominen aiheuttaa minulle pahoinvointia, turvotusta ja särkyä, välillä niitä kaikkia. Yleensä olen myös hullumpi, spontaanimpi ja hauskempi selvinpäin kuin kännissä, koska kännissä alan jotenkin tietoisesti skarpata käytöstäni. En epäile hetkeäkään, ettenkö pystyisi elämään ilman alkoholia, mutta en halua sitä.

Ensinnäkin elämässä tulee paljon sellaisia tilanteita ja juhlia, joissa on vain helpompi ottaa se yksi juoma eikä alkaa selitellä, miksi sitä ei ota. Tavallaan on surullista, että suomalainen juomakulttuuri on sellaista, että ne ketkä eivät juo joutuvat selittelemään käytöstään enemmän kuin ne jotka juovat, mutta se on asia joka ei ihan pian varmaankaan tule muuttumaan. Lisäksi elämässä on paljon sellaisia tilanteita, joissa ihan oikeasti tekee mieli päästä pieneen hiprakkaan ja irtautua sillä tavalla hetkeksi arjesta. Näiden tilanteiden lisäksi olen myös muutamia kertoja toivonut alkoholin avulla pystyväni unohtamaan kaiken hetkeksi, mutta kroppani pistää aina tietyssä kohtaa stopin juomiselle, jonka seurauksena on jonkin pituiset treffit vessanpöntön kanssa.

Hyväksyn siis alkoholinkäytön sekä itselläni että muilla, kunhan se ei vahingoita ketään. Olen kuitenkin saanut nähdä myös sen kääntöpuolen alkoholinkäytöstä. Sen, miten nuoret ihmiset haaskaavat elämänsä juomiselle, miten perheet hajoavat alkoholistien takia ja miten miellyttävä ihminen muuttuu hirviöksi alkoholin vaikutuksesta. Kuten monessa muussakin asiassa elämässä myös alkoholinkäytössä olisi hyvä muistaa se kohtuus. Harmi vain, että aika usein se tuppaa unohtumaan.

Minulle on aina ollut tärkeää tietynlainen riippumattomuus. Mielestäni on ahdistava ajatus, että jokin ulkopuolinen asia määräisi minun elämääni, oli se sitten päihteet, kahvi, uhkapelit, läheiset, netti tai jokin muu riippuvuus. Päihteet voivat parhaimmillaan tuoda elämään ripauksen tarvittavaa nautintoa ja pahimmillaan hajottaa koko elämän palasiksi. Mielestäni jokaisella on kuitenkin oikeus tehdä omat päätökset päihteiden suhteen, kunhan ne päätökset pystyy perustelemaan itselleen ja muille. Ja kunhan niiden käytöstä ei aiheudu haittaa kenellekään muulle. 

Mukavaa päihteetöntä tai päihteellistä viikoa kaikille. Itse ajattelin ainakin ottaa kaiken irti näistä upeista kesäilmoista nyt kun niitä vielä riittää :)

Kesähaaste 12/23: 7 tärkeintä mietelausetta

Kesähaasteen puoliväli ylitetään minulle tärkeiden mietelauseiden parissa. Osa näistä on toiminut tärkeinä ohjenuorina minulle jo pidemmän aikaa ja osan olen löytänyt vasta äskettäin käydessäni läpi erinäisiä asioita elämässäni. Pidän mietelauseiden lukemisesta jotenkin todella paljon. On uskomatonta, miten paljon viisautta on saatu mahdutettua jopa yhteen tai kahteen virkkeeseen. Kaikkiin en löytänyt alkuperäistä lähdettä, siitä pahoittelut. 

Mietelauseiden rinnalle päädyin laittamaan viime viikolla räpsimiäni kuvia kesäisestä Lauttasaaresta, jotta muistaisin missä päin Suomea olen milloinkin huidellut. Viime viikko kului lähinnä vanhempien patiolla maaten, lukemisesta ja ulkoilusta nauttien sekä ahmintaa ja juomista harrastaen (mitkä terveelliset elämäntavat? :D) No pistetään hyvien kelien ja sydänsurujen piikkiin. Nythän olen siis jälleen Porvoossa, jossa starttasin tänään uuden työrupeaman kaatosateessa, kuinkas muutenkaan!

Mutta pidemmittä puheitta, tässä olisi 7 minulle tärkeintä mietelausetta tällä hetkellä.

Näiden lauseiden voimalla suuntaan kohti tiistaita, joka ei toivottavasti ala sateisena. Mukavaa viikkoa kaikille :)

Kesähaaste 11/23: Miten olen muuttunut viimeisessä kahdessa vuodessa?

Niinhän sitä sanotaan, että vuodet tekevät vanhemmaksi ja viisaammaksi. Omalla kohdallani en olisi niin varma tuon toteutumisesta viisastumisen kohdalla, vaikka kandin paperit on vaihtunut maisterin papereihin. Se on kuitenkin varmaa, että olen ainakin monella tavalla kokeneempi kuin 2 vuotta sitten.

 

Toulonin edustalla elokuussa 2012



Mullahan ei varsinaisesti ollut koskaan teini-iässä kapinavaihetta ja siitä siirryin suoraan viettämään parisuhde-elämää, jonka loppuaikoja viettelin vielä kaksi vuotta sitten. Jotenkin tuntuu, että vasta nyt olen alkanut elää jonkinlaista kapina-aikaa elämässäni. On alkanut ärsyttää se, miten elämän pitäisi muka soljua tietyllä tylsällä tavalla eteenpäin ja olenkin monin tavoin tänä vuonna yrittänyt irrottautua siitä oravanpyörästä.

 

Kahteen vuoteen on kuulunut kriisejä muun muassa itsetunnon, parisuhteiden, opiskelujen, töiden, ystävyyden ja terveyden saralla. Niistä jokainen on hajottanut minua, mutta niistä selvittyäni olen aina noussut vahvempana kuin aikaisemmin. Lisäksi olen oppinut kaikista vastoinkäymisistäni paljon tärkeitä asioita, joita en varmasti olisi oppinut ilman niitä. Vaikka olen joutunut kohtaamaan kahden vuoden aikana paljon pahaa, niistä on seurannut aina myös jotakin hyvää. Sen takia koenkin olevani tällä hetkellä onnellisempi kuin 2 vuotta sitten. Siitäkin huolimatta, että sydämeni on jälleen ruhjeilla.

 

Ryppyjen ja tummempien silmänalusien lisäksi kuluneet kaksi vuotta ovat antaneet minulle jotakin hyvin tärkeää. Nimittäin itsensä rakastamisen taidon. 2 vuotta sitten omanarvontuntoni ja itseluottamukseni oli aikalailla nolla. Pidin itseäni huonona ja rumana ihmisenä, joka oli ansainnut huonoa kohtelua. En vieläkään näe itseäni joka päivä ihanana tai kauniina, mutta tiedän olevani ainutlaatuinen ja ansaitsevani hyviä asioita ja kohtelua.  

 

Tietysti 2 vuodessa on tapahtunut myös paljon pieniä muutoksia. Hiukset ovat vähän lyhemmät, tyylitaju on kehittynyt aikuisemmaksi, kroppa on aavistuksen verran paremmassa kunnossa ja eilen sain huomata, että viinapäänikin on parantunut vuosien kuluessa. Vanhentuminen ei siis aina tarkoita rapistumista, vaikka väsymys näkyykin nykyään kilometrien päähän :D

 

Amsterdamissa kesäkuussa 2014

 

2 vuotta sitten olin 22-vuotias, joka kuvitteli tietävänsä, miten elämän pitää edetä ja luuli kokeneensa paljon. Nyt olen 24-vuotias, joka tietää, ettei elämällä ole yhtä oikeaa tapaa edetä ja että en ollut 2 vuotta sitten kokenut vielä juuri mitään. Enkä vieläkään, vaikka etenkin tämä vuosi on tuonut mukanaan sellaisia myllerryksiä kaikilla elämän osa-alueilla, että voin nykyään sanoa tietäväni edes ainakin vähän elämän ylä- ja alamäistä. Nyt tiedän myös, että elämää on turha yrittää ennustaa, se pirulainen kun keksii parempia ja pahempia yllätyksiä kuin koskaan voisi kuvitella. Ja sehän siitä juuri tekeekin elämisen arvoista.

Kesähaaste 10/23: 5 parasta asiaa lapsuudestani

Rakastan katsoa lapsuuskuvia, olivat ne sitten omiani tai muiden. En pelkästään vähintäänkin mielenkiintoisten vaatevalintojen takia, vaan jotenkin niistä aina vain huokuu sellainen aito elämänilo, joka piristää synkimpinäkin päivinä. Kun tämän hetkinen elämäntilanteeni on varsinainen kaaos, oli jotenkin rauhoittavaa päästä skannailemaan kuvia lapsuusvuosista, jolloin suurin murheeni oli se, etteivät vanhemmat suostuneet ostamaan minulle Baby Born-nukkea, vaikka KAIKILLA muilla oli sellainen :D Aika ehkä kultaa muistot, mutta tiedän silti olleeni onnekas, että olen saanut elää niin ihanan lapsuuden (ensimmäiset 10 vuotta) vailla huolen häivää. Tässä tulisi 5 parasta asiaa noista vuosista.

 

 

1. Leikit ja pelit

 

Sanotaan, että leikki on lapsen työtä ja minä tein lapsuudessani todella pitkiä työpäiviä. Rakastin leikkimistä ja pelaamista yksin ja yhdessä, sisällä ja ulkona, lelujen tai mielikuvituksen avustuksella. Ja oikeastaan rakastan vieläkin. Kun olen nykyään lasten seurassa, vain harvoin tyydyn seuraamaan heidän leikkejään ja pelejään vierestä, vaan ennemmin olen tunkemassa mukaan niihin. Lapsuusaarteeni on säilötty mökillemme, missä lapsenmielisyyteni pääsee yleensä eniten valloilleen. Siellä kaivelen esille vanhoja lelujani, mangun ihmisiä lautapelaamaan kanssani tai  innostan muita pihapeleihin ja leikkimielisiin kisoihin. Leikkimielisyys on mielestäni asia, jonka toivoisin itsessäni säilyvän aina hautaan asti.

 

2. Juhlat

Erilaiset juhlat olivat aina lapsuuteni kohokohtia. Synttärit olivat tietysti juhlista tärkeimmät, heti kakkosena tuli joulu ja sitten kaikki loput juhlat vapusta sukujuhliin. Oli oikeastaan myös aika samantekevää olinko minä juhlien sankari vai joku muu, kunhan oli juhlat. Etenkin prinsessamekkokautenani oli vain mahtavaa päästä pukeutumaan juhlia varten. Vanhemmillani on myös aina ollut laaja kaveripiiri, joka järjesti lapsuudessani paljon erilaisia juhlia ja reissuja isolla porukalla. Vanhemmat pitivät hauskaa omalla tavallaan ja lapset omallaan, mutta aina meistä lapsista pidettiin huolta. On jotenkin surullista, miten nykyvanhempia syyllistetään alkoholin nauttimisesta mitä pienimmissäkin määrin. Maalaisjärki kun olisi hyvä pitää kädessä noissakin asioissa. 

3. Lastenohjelmat

Ei ole, eikä tuskin koskaan tule olemaankaan, parempia lastenohjelmia kuin 90-luvulla. Muumit, Vili Vilperi, Rölli, Disney-klassikot, TaoTao, Nalle Luppakorva, Peukaloisen retket, Richard Scarryn Touhukas Maailma, Kolme muskettikoiraa, Kaukametsän pakolaiset, Maailman ympäri 80 päivässä, Olipa kerran elämä, Pelle Hermanni, Halinallet, Smurffit, My Little Pony, Babar, Myyrä ja monet muut huikeat sarjat on tullut aikanaan töllötettyä ja katsoisin koska vaan ne uudestaan. Osa on onneksi tajuttu nostaa takaisin ohjelmistoon, mutta mielestäni lastenohjelmien tekeminen olisi voitu suosiolla lopettaa 2000-luvun alkuun ja pyörittää vanhoja klassikkoja aina vain uusille ja uusille sukupolville. Ei ihme, että nykylapsilla alkaa viirata jo niin aikaisin päässä, kun nykyiset lastenohjelmat ovat vain täynnä väkivaltaa ja ulkonäkökeskeisyyttä. Niitä arvojako haluamme todella välittää uusille sukupolville? Monissa lapsuusajan lempisarjoissani myös tunnusmusiikit olivat suuressa roolissa ja muistan niistä monet vieläkin ulkoa. Tässä pari ehdotonta lemppariani <3

 

 

 

 

4. Reissut ja retket

Reissaaminen ja retkeily on aina ollut luonnollinen ja olennainen osa perheemme elämää. Ja kaikista niistä olen nauttinut sydämeni kyllyydestä niin nuoresta asti kuin vain muistan.  Joku saattaisi sanoa, että alle 10 vuotiaan kierrättäminen ympäri maailmaa on rahanhaaskausta, mutta itse olen vahvasti eri mieltä. Perheemme yhteisissä reissuissa ei ollut tärkeintä se, missä olimme, vaan että jaoimme sen kaiken yhdessä perheenä. En muista 5 viikkoa kestäneestä Australian ja Aasian reissustamme paljoakaan (ikää oli 4), mutta muistan sen, miten veljeni nauratti minua pitkillä automatkoilla samoilla vitseillä kerta toisensa jälkeen. En muista, missä olimme veneilemässä, mutta muistan sen riemun tunteen, kun sain napattua ensimmäisen oman kalani ja isi ja veljet auttoivat. En muista paikkoja, mutta muistan ne lukuiset kerrat, kun olemme nauraneet äidin kanssa reissun aikana hajonneille vessanpöntöille. Voiko sellaiset asiat, jotka naurattavat vielä 20 vuoden päästä, olla rahanhaaskausta? Minulle nuo muistot ovat ainakin kultaakin kalliimpia.

 

5. Yhteisöllisyys ja spontaanisuus

Sen lisäksi, että perheemme puuhasi lapsuudessani nykyistä enemmän yhdessä, myös yleinen mentaliteetti oli paljon yhteisöllisempi ja spontaanimpi kuin tänä päivänä. Nykyään tuntuu, että jokainen vierailu suunnitellaan tarkasti etukäteen, eikä kukaan enää vain poikkea käymään. Lapsuusaikanani vain mentiin pihalle ja aina sieltä löytyi leikkiseuraa. Ikäeroilla ei ollut väliä ja aina keksittiin jotakin puuhattavaa yhdessä. Aikaa saatettiin kuluttaa esimerkiksi puissa kiipeillen, pilapuheluita soitellen, lauluesityksiä tehden tai painien. Yökyläily oli yleistä ja parhaimmillaan huoneessani nukkui 8 tyttöä yhtä aikaa. Välillä tuntuu, että etenkin teknologian nopea kehittyminen on tappanut jotain, mitä minun lapsuudessa vielä oli. Toivon todella, että nykylapsetkin saavat vielä kokea pihaleikkien riemun, yhdessä tekemisen meiningin ja spontaanien vierailuiden hauskuuden.

Siinä siis parhaita paloja lapsuudestani, kylläpä tässä muistellessa tulikin taas ikävä noita aikoja. Lapsuus on kehityksen kannalta tärkeintä aikaa ja on surullista katsoa, miten nykylapsilta riistetään lapsuus aivan liian aikaisin ja heitä aletaan sulloa yhteiskunnan paineisiin. Antakaa lasten olla lapsia ja antakaa myös aikuisten olla välillä lapsia. Siinä saattaa jopa piillä onnellisen elämän salaisuus :)  

Kotona, mutta silti koditon

Viimeisen viikon olen viettänyt kotona Turussa ja nauttinut yksinolosta. Olen nähnyt myös muutamaa ihanaa ihmistä, mutta pääasiassa viikko on kulunut erakoituessa. Etenkin aluksi aika kului pitkälti TV:n ääressä, mutta säiden parantuessa raahasin itseni myös pihalle nauttimaan lämmöstä ja viidakostani, joka on lähtenyt aivan käsistä. Löysin myös uudestaan yhden vanhan lempisarjani, OC:n, jonka 2. kausi on saanut viihdyttää minua jo monena päivänä. Viikko tuli ehdottomasti tarpeeseen, mutta sen aikana olen joutunut myös kohtaamaan kipeän totuuden. Minulla ei enää ole kotia, vaikka olen kotona. 

 

Erakoitumista parhaimmillaan <3



Periaatteessahan minulla on kolme kotia tänä kesänä. Tämä omani täällä Turussa, vanhempieni asunto Lauttasaaressa ja mökkimme Porvoossa. Peräkkäisinä viikkoina olen kiertänyt kaikki kotini vain tajutakseni, etten tunne niistä yhdessäkään olevani kotona. Mökkimme nyt on aina ollut kesäkoti, joten on luonnollista, etten tunne oloani kovin kotoisaksi siellä. Vanhempien asunnon voisin ehkä mieltää kodikseni, jos he asuisivat vielä talossa, jossa elin 18 ensimmäistä vuottani. Mutta heidän nykyinen asuntonsa on heidän koti, ei minun kotini.

Niinpä jäljelle jää tämä opiskelijakaksioni Turussa. Minun ihana, oma kotini, joka ei jostain syystä vain enää tunnu kodilta.Vaikka hinkuni maailmalle on loputon, on koti ollut minulle aina se paikoista rakkain. Olen kuitenkin aikamoinen kotihiiri, minkä takia tuntuu todella raastavalta viettää aikaa kotona, joka ei kuitenkaan tunnu enää kodilta.

Olen koko viikon yrittänyt pohtia, miksi olen menettänyt kodintuntuni täällä. Ehkä puoli vuotta kestänyt matkalaukkuelämäni on vierottanut minut tästä kodista. Tai sitten se johtuu siitä, että tiedän nyt opintojeni päätyttyä tämän asunnon olevan kotini enää maksimissaan vuoden. Tai sitten syynä on se, ettei minulla kodin lisäksi ole enää juurikaan muuta täällä Turussa. Ei opiskeluja, työtä, läheisiä ystäviä, seurustelukumppania, harrastuksia tai muuta, mitä elämäksi kutsutaan. Rakastan olla yksin, mutta en ehkä sittenkään näin yksin.

 

Ajattelin vain, että tähän sopisi jokin tekotaiteellinen kuva puista ja taivaasta :D



Rakastan kuitenkin Turkua ja sitä tunnetta, mikä minut valtaa, joka kerta kun palaan Helsingistä tai muualta takaisin tänne. Täällä minua eivät määritä asiat, joita olen tehnyt vuosia sitten tai ihmiset, jotka kuvittelevat tuntevansa minut. Täällä saan olla minä juuri sellaisena kuin olen ja kävellä kaduilla vielä kuudenkin vuoden jälkeen törmäämättä juurikaan tuttuihin. Siksi en tiedä, olenko valmis palaamaan entiseen.

On kai sanomattakin selvää, että tämä kodittomuudentuntuni on myös merkki siitä, että on jonkinlaisen muutoksen aika. Elämäni hakee tällä hetkellä todella rankasti suuntaansa kaikilla sen osa-alueilla, mutta vielä on mahdotonta sanoa, mihin se lopulta päätyy. Sitähän sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on. Minun sydämeni ei selvästikään osaa tällä hetkellä päättä olinpaikkaansa, vaan se leijuu jossakin epämääräisessä välitilassa. Toivon kuitenkin, että se löytää taas joku päivä oikean paikkansa ja että sen mukana saan takaisin myös kodintuntuni riippumatta siitä, mihin päin maailmaa päädyn.

OC muistutti minua myös yhdestä lohtubiisistä, jonka olin lähes kokonaan unohtanut. Kyseinen kappale sopii jotenkin niin täydellisesti tähän tämän hetkiseen olotilaani, että oli pakko lisätä se vielä tähän.

 

Kesähaaste 9/23: Ajatuksiani opiskelusta

Olen istunut 6-vuotiaasta asti erilaisten koulujen penkeillä imemässä tietoa itseeni. Taakse ovat jääneet peruskoulu, lukio ja nyt viimeisimpänä yliopisto. Olen käyttänyt 17 vuotta elämästäni opiskelemiseen, mikä on aika suuri osa tähän astisesta elämästäni. Opiskelu on innostanut, motivoinut, ärsyttänyt ja ahdistanut, mutta koskaan se ei ole mennyt hukkaan. Nyt opiskelut ovat tältä erää lopullisesti ohi ja oloni on jotenkin tyhjä. En siis päässyt erityisopettajan opintoihin (jäi yhdestä pisteestä kiinni, mikä ärsyttää oikeastaan enemmän kuin se, etten päässyt koko opintoihin :D), joten kesän jälkeen minua odottaa aivan uudenlaiset haasteet.

Opintojeni alussa :D

Mitä tästä kaikesta vuosia kestäneestä opiskelurupeamasta on sitten jäänyt käteen? Tietoja ja taitoja luonnollisesti, mutta ne eivät kuitenkaan ole se opiskelujen tärkein anti, vaikka pitkään niin luulinkin. Olen aina ollut hyvä sisäistämään tietoa kuuntelemalla, minkä avulla selvisin peruskoulusta ja lukiosta melko pienellä vaivalla. Olin niinä aikoina ihan äärettömän tunnollinen oppilas (joitain poikkeuksia luukuunottamatta) ja tavoitteenani oli aina pärjätä hyvin koulussa. Ja pärjäsinkin. Ajattelin, että vielä joskus se kaikki uurastus palkitaan ja niinhän siinä kävikin. 12 kiitettävää vuotta toivat minulle tsemppistipendin (ötökkäkirja :D), ruotsin kielen stipendin (ruotsinkielinen kirja :D) ja jonkin yleisstipendin (joka oli sentään rahaa). Niin ja tietysti ison läjän erinäisiä todistuksia, jotka pölyyntyvät jossakin nurkassa. 12 vuotta pidin yllä yli 9:n keskiarvoa ja kirjoitin E:n paperit, enkä silti tuntenut riittäväni.

Yksi tutkinto plakkarissa. Mitäs seuraavaksi?

Lukion lähestyessä loppuaan piti keksiä itselleen jälleen lisää opiskeltavaa, koska se nyt vain kuului asiaan. Täysin hakuammunnalla päätin hakea Turun yliopiston luokanopettajankoulutukseen ja suureksi hämmennyksekseni sinne myös pääsin. Luokanopettajankoulutushan on vuosi toisensa jälkeen yksi suosituimmista hakupaikoista (en tosiaan tiedä miksi? :D) ja monet hakevat sinne monta vuotta pääsemättä kuitenkaan sisään. Sen takia tunsinkin aluksi, etten ollut ansainnut paikkaani, kun opettajuus ei ollut minun haaveammattini jo pikkutytöstä lähtien.

Opiskelumotivaationi ei siis lähtökohtaisestikaan ollut kovin korkealla, mutta kun näin mitä opiskelu todellisuudessa oli, hävisivät viimeisetkin motivaationi rippeet. Mielikuvat rennosta opiskelijaelämästä kariutuivat melko äkkiä, kun sain täyden lukujärjestyksen kouraani. Läsnäolovelvollisia demoja oli aivan älyttömästi ja niiden lisäksi monet OKL:n opettajat ottivat oikeudekseen tehdä luennoistakin pakollisia. Jos kursseilta joutui olemaan poissa yli 10 %:a, se tarkoitti lähes aina saman kurssin käymistä uudelleen seuraavana vuonna. Kun tuohon yhtälöön lisätään vielä se, että monilla OKL:n opettajista ei ole minkäänlaista käytännön kokemusta koulumaailmasta tai opettajanopintoja käytyinä, suurin osa luennoista ja demoista oli yhtä tyhjän kanssa. "Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon" tuntui olevan monen opettajan pedagogiikan lähtökohta. Poikkeuksiakin on toki matkan varrella ollut, mutta kokonaisuudessaan olen pettynyt OKL:n opetuksen tasoon. 

Tämä ajatus käväisi opiskelujeni aikana mielessä useammin kuin kerran :D

Heikko motivaatio johti tietysti heikkoon opintomenestykseen, joka oli minulle tietynlainen kriisin paikka. Ne aineet, joissa olin loistanut peruskoulussa ja lukiossa, olivatkin kompastuskiveni yliopistossa. Kiitettävät numerot vaihtuivat nipin napin hyväksyttyihin suorituksiin ja hylättyihin tentteihin. Aluksi heikot suoritukseni hävettivät ja ahdistivat, mutta kun aikaa kului, huomasin ettei niillä ollutkaan mitään väliä. Huomasin, ettei ketään muuta kuin minua kiinnostanut arvosanani (no ehkä mummia :D) ja tajusin jotain, minkä olisin toivonut ymmärtäväni jo kauan aikaa sitten. Minä en ole huonompi ihminen, vaikka saisinkin huonompia arvosanoja. Uskon myös, että noista kokemuksista on minulle paljon hyötyä opettajan ammatissa, kun olen  itse konkreettisesti kokenut myös sen, miltä tuntuu, kun ei pärjää koulussa.

Kyllähän noihin OKL-vuosiin on mahtunut toki paljon hulvattomiakin hetkiä. Vai kuinka monessa muussa korkeakoulussa nikkaroidaan nostureita, uidaan myyrää, tehdään luontoretkiä, tutkitaan barbien benjihyppyä, leikitään pikkulintuja, rakennetaan esterata, soitetaan kaikenmaailman soittimia, toteutetaan satunäytelmä tai ommellaan housut? Ei ehkä se perinteisin käsitys akateemisesta tiedeyhteisöstä, mutta nuo ovat ehdottomasti olleet opiskelun parasta antia. Ne ovat kokemuksia, jotka hymyilyttävät vielä vuosienkin jälkeen, toisin kuin kasvatustieteelliset lätinät, jotka eivät tehneet sitä edes ensimmäisellä kerralla. Käytäntö pohjautuu teoriaan, mutta teoria ei saisi koskaan muodostua tärkeämmäksi kuin käytäntö.

Muutama akateeminen tuotos :P

Opettajaksi ei opita lukemalla kirjoja, vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Sen takia on hyvä, että OKL:n opintoihin sisältyi myös 4 opetusharjoittelua. Kolme niistä suoritin Turun normaalikoulussa (maahanmuuttajaprosentti yli 50) ja viimeisimmän Pattayan suomalaisessa koulussa. Kumpikaan kouluista ei vastaa sitä "tavallista" suomalaista koulua, mutta mikä oikeastaan enää on tavallista? Opetukseen ja oppimiseen liittyvät perusasiat toimivat kuitenkin koulussa kuin koulussa riippumatta sen sijainnista, koosta tai monikulttuurisuudesta. Jokainen koulu on erilainen ja omanlainen yhdistelmä opettajia, oppilaita ja heidän vanhempiaan sekä muuta henkilökuntaa. Ja vuodet ovat opettaneet sen, että parhaimpia kouluja eivät välttämättä ole ne koulut, joissa on korkea keskiarvo, vaan ne joissa jokaisella lapsella ja aikuisella on hyvä olla.

Kaikkia edellisiä oppeja tärkeämpiä ovat kuitenkin olleet ne ihmiset, joita opiskelu on tuonut ympärilleni. Olen onnellinen, että olen saanut ystävystyä upeisiin ihmisiin kaikilla koulutusasteillani ja että muutamat heistä ovat edelleen elämässäni. Välillä kaduttaa, etten osallistunut opiskelijabileisiin ja muuhun toimintaan aktiivisemmin, vaan niiden sijasta omistauduin parisuhteelleni. Mutta toisaalta en ole koskaan ollut mikään bilehile ja inhoan väkinäistä juhlimista vain juhlimisen takia. Viiteen vuoteen mahtui kuitenkin erinäinen määrä sitsejä, vappuja, haalaribileitä, joulugaala ja talvipäivät Raumalla. Hauskoja kokemuksia, hauskassa seurassa.

Viiden vuoden aikana meinasin luovuttaa lukuisia kertoja ja olin vaihtamassa kouluakin kahteen kertaan. Silti jokin piti minut aina kiinni tuossa laitoksessa. Oli siihen syynä sitten kohtalo tai järkyttävä itsepäisyyteni, olen tyytyväinen, etten sittenkään antanut periksi ja kävin kouluni loppuun. Se ei ehkä opettanut minulle sitä, mitä odotin sen opettavan, mutta se opetti paljon sellaisia asioita itsestäni, joita en ehkä olisi muuten oppinut koskaan. Opettajuus ei ehkä vieläkään ole haaveammattini ja tiedän, että tulen varmasti palaamaan vielä joku päivä takaisin koulunpenkille. Se on kuitenkin työ, jota haluan ainakin lähteä kokeilemaan. Sittenhän sen vasta todella näkee, onko tämä minun juttuni vai ei. Ja vaikka se ei olisikaan, on minulla sentään jälleen yhdet paperit lisää pölyyntymässä kaapissani :D 

Kandin ja maisterin paperit kädessä on helppo hymyillä. Riittäisikö jo vähäksi aikaa? :D

Opiskelujen jättäminen taakse jännittää enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Vaikka opiskelu ei aina ole ollut mieluista, se on ollut yksi elämäni suurimmista sisällöistä tähän asti. Se on täyttänyt vuosi-, kuukausi-, viikko- ja päiväsuunnitelmani. Ja nyt niitä täyttämään pitäisi löytää jotakin aivan muuta. On kenties aika siirtyä koulunpenkistä opettajanpöydän taakse, mutta toivon, että pystyn aina säilyttämään oppimiskykyni ja etten koskaan kasvaisi niin isoksi, etten mahtuisi takaisin koulun penkkiin. Opiskelu kannattaa aina. Mutta niin kannattaa myös työnteko, matkustelu ja moni muu asia. Tärkeintä on kuitenkin, että jokainen tekee elämässään valintoja itsensä, ei muiden takia.

Kesähaaste 8/23: 7 outoa/huonoa tapaani

Tiedän omaavani kymmeniä outoja ja huonoja tapoja, mutta kun niitä piti alkaa listata, löi pääni jälleen tyhjää. Monet niistä tavoista ovat minulle varmaankin myös niin normaaleja toimintatapoja, etten edes ajattele niiden olevan outoja tai huonoja. Hetken aikaa pähkäiltyäni keksin kuitenkin tarvittavat seitsemän.

1. Leivän syöminen

Syön edelleen leipäni kuten lapsena, reunat ensin ja keskusta viimeisenä. Se on minulle jo niin automatisoitunut tapa, että monesti huomaan tekeväni sitä myös vierailla ollessani, ravintolassa tai juhlissa. Onhan se vähän noloa, mutta leipä maistuu aina selkeästi paremmalta niin syötynä. Tajusin tässä samalla, että mulla on muitakin leipäpakkomielteitä. Kahtiajaettavista leivistä kansipala on aina parempi, kanttipala jätetään leipäpussiin viimeiseksi ja voi levitetään näkkärille aina sille sileämmälle puolelle :D

Leivänsyöntiä minun tyylilläni. Lautasetkin on niin yliarvostettuja :P

2. Oma show, paras show

Kammoan kaikenlaista julkista esiintymistä, mutta kun olen yksin kotona pistän aina käyntiin oman show'ni. Laulua, tanssia, muotinäytöksiä ym. on siis aina tarjolla, kun verhoni sulkeutuvat. Mikähän siinä on, että omassa seurassa sitä unohtaa kaikki estonsa ja osaa nauttia esiintymisestä. Mindi saa yleensä toimia yleisönä esityksilleni naamallaan ilme "Auttakaa nyt joku!" :D

No words needed :D

3. Parittomien numeroiden pakkomielle

En tiedä miksi, mutta jostain syystä inhoan parillisia lukuja ja tasalukuja. Parittomissa luvuissa on vain enemmän personallisuutta ja särmikkyyttä kuin parillisissa. Niinpä suosin kaikessa parittomia lukuja, jos se vain on mahdollista. Teen asioita parittoman määrän, ostan asioita parittoman määrän, lopetan kirjan lukemisen parittomalle sivulle, laitan kelloni herättämään klo 07.47 ja paljon muuta.

Parittomuus sen olla pitää. Tämä paljastaa myös toisen huonon tapani nimittäin loputtoman keräilyvimman.

4. Vessapaperirullan pyörimissuunta

Tämähän on niitä aiheita, joista voisi väitellä ikuisesti. Mielestäni vessapaperin kuuluu rullata takaata eteenpäin ja sillä selvä. Niinpä saatan ärsyyntyä vieraissa paikoissa, joissa rulla on laitettu toisinpäin pyörimään ja kääntää sen pyörimään mielestäni oikein päin. Ai, miten niin neuroottinen? :D

Oikea pyörimissuunta on tämä. Piste.

5. Yhden biisin jankkaaminen

Kun tykästyn johonkin biisiin, saatan kuunnella pelkästään sitä useamman päivän ajan loputtomia määriä. Tällä hetkellä luukutukseni uhrina on tämä Sian biisi, jonka video lumosi vähintään yhtä paljon kuin itse biisi. Jotenkin ahdistavan kaunis ja niin pirun koukuttava. Saa nähdä, koska kyllästyn. Nyt meneillään neljäs päivä putkeen ja kuuntelukertoja takana valehtelematta päälle sata.

6. Tavaroiden levittely

Olisihan se elämä tietysti siistimpää ja ehkä helpompaakin, jos ne tavarat laittaisi aina samantien oikeille paikoilleen. Ikävä kyllä se ei kuulu tapoihini. Tavarani ja vaatteeni viihtyvät mieluummin pitkin lattioita, mitä epäloogisimmissa paikoissa tai vain järkyttävän isossa kasassa. Järjestelmällisyys ei siis tosiaan ole toinen nimeni noissa asioissa, mutta hallittu kaaoshan lisää luovuuttaa, eikö? :D

Miksi pitää tavaroita kaapeissa, kun ne selvästi viihtyvät paremmin lattialla? :D

7. Tarjousten uhri

En miellä itseäni himoshoppaajaksi, mutta kun hyvä tarjous osuu kohdalle, minun on lähes mahdoton vastustaa sitä. On oikeastaan ihan sama, mikä asia on tarjouksessa ja tarvitsenko sitä ollenkaan, mutta jos tarjous on hyvä, olen jo kassalla. Ostan melko harvoin esimerkiksi täysihintaisia vaatteita tai asusteita, mutta jos niihin läntätään 60% alelappu, muutun hetkessä shoppailuhulluksi.

Viimeisin houkutukseni lähti mukaan Seppälästä. 80 euron nahkabootsit 15 eurolla, oli vain mahdoton vastustaa!

Siinä siis minun outouksia ja huonoja tapojani. Nyt kuitenkin nauttimaan ihanasta kesäpäivästä pihalle, koska huomenna voi aina sataa. Mukavaa viikonloppua kaikille :)