Myrskyn jälkeen on poutasää ja mitä näitä muita kliseitä nyt vielä oikein on. Viime aikoina uskoni mietelauseiden paikkansapitävyyteen kuin koko elämäänkin on ollut koetuksella. Viimeiset kaksi kuukautta kun todellisuuteni on ollut se, että jokaisen myrskyn jälkeen on ollut vain hetki petollista tyyneyttä, kunnes uusi tornado on rysähtänyt päälle tehden aina vain isompaa tuhoa kuin edellinen.
Kulunut viikko on ollut jälleen yksi elämäni pisimmistä, synkimmistä ja rankimmista. Olenkin vain onnellinen, että se on vihdoin lopussa ja että se kääntyi loppua kohden jopa suhteellisen valoisaksi. En hirveästi jaksa toivoa tulevan viikon olevan edellistä parempi, koska tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä. Joka kerta, kun olen päättänyt ottaa positiivisemman asenteen elämään, on uusi takaisku nuijinut minut takaisin aina vain syvempään kuoppaan. Nyt elän hetken kerrallaan ja toivon, että jonain päivänä hurrikaanikausi on ohi ja huomaan elämän taas hymyilevän leveämmin kuin koskaan.
En ole lähellekään täydellinen. Monina päivinä en ole edes kovin hyvä ihminen. Silti olen saanut elämääni sylittäin onnea ja hyväosaisuutta, joista kaikkea en varmasti ole edes ansainnut. Siksi voinkin ymmärtää, että välillä Maailmankaikkeus/Jumala/Mikälie Suurempi Voima antaa osakseni myös surua, murhetta, huolta, stressiä ja ahdistusta. Välillä nuo kaikki asiat osuvat jopa alle kahden kuukauden pätkään, mikä on uskomattoman kuluttavaa ja uuvuttavaa, mutta ymmärrän senkin.
Kulunut viikko on ollut jälleen yksi elämäni pisimmistä, synkimmistä ja rankimmista. Olenkin vain onnellinen, että se on vihdoin lopussa ja että se kääntyi loppua kohden jopa suhteellisen valoisaksi. En hirveästi jaksa toivoa tulevan viikon olevan edellistä parempi, koska tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä. Joka kerta, kun olen päättänyt ottaa positiivisemman asenteen elämään, on uusi takaisku nuijinut minut takaisin aina vain syvempään kuoppaan. Nyt elän hetken kerrallaan ja toivon, että jonain päivänä hurrikaanikausi on ohi ja huomaan elämän taas hymyilevän leveämmin kuin koskaan.
 |
| Kuvat: Wikipedia |
Se, mitä en voi ymmärtää on se, miksi maailman kiltein, hyväsydämisin, ihanin, kultaisin ja suloisin pieni koira joutuu kestämään uutta murhetta, kipua ja sairautta kerta toisensa jälkeen. Se on täysin kohtuutonta. Ja silti minun rakkain Mindini on kuluneen viikon aikana joutunut kokemaan sellaisia asioita, joita ei toivoisi kenellekään. Se on vain niin väärin.
Kuluneen viikon aikana Mindi on saanut viisi epileptistä kohtausta, joutunut viettämään yön päivystyksessä, aloittanut epilelpsialääkityksen, saanut kohtutulehduksen ja joutunut sen takia leikattavaksi. Tällä hetkellä se syö kolmea eri lääkettä ja joutuu pitämään suojusta, jotta se ei nuolisi leikkaushaavansa. Ja silti se vain jaksaa heiluttaa häntäänsä ja olla yhtä iloinen kuin aina. Mindi onkin ehdottomasti suurin idolini!
Kun jouduin lähtemään Mindin kanssa myöhään viime sunnuntai-iltana päivystykseen, sydämeni huusi pelosta. Mindi oli saanut kolme epileptistä kohtausta peräkkäin ja sen jalat eivät kantaneet. Silti jouduimme päivystyksessä pitkän jonon jatkoksi. Odottaessa pelkäsin, että kohtauksista jäisi Mindille pysyviä haittoja ja syytin siitä itseäni, kun en ollut aloittanut lääkitystä, silloin kun Mindi sai epilepsiadiagnoosin. Mindin lisäksi ajatukseni karkasivat myös kuusi vuotta taaksepäin, jolloin jouduin tekemään elämäni raskaimman päätöksen ja luopumaan Geenasta. Pelkäsin, että tuo kirottu 28.4 veisi minulta vielä toisenkin rakkaan ystävän.
Onneksi niin ei käynyt ja Mindi on edelleen luonani. Myös vappu kului huolesta sekaisin, kun Mindillä todettiin kohtutulehdus ja se jouduttiin leikkaamaan saman tien. Tällä hetkellä Mindin tila on kuitenkin ollut joka päivä parempaan päin ja sitä saa jo toppuutella, ettei se riehuisi liikaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen olen tietysti onnellinen, että Mindi on edelleen elossa ja voi tilanteeseen nähden hyvin. Silti mieltäni painaa edelleen pelko siitä, mitä jos tämä ei vieläkään ole tässä. Mindi on alle kahdessa kuukaudessa saanut kärsiä niin paljon, että se ansaitsisi hyvän, pitkän ja terveen loppuelämän ja tuhat urhoollisuusmitallia siihen päälle. Silti mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. On vain pakotettava itsensä toivomaan ja uskomaan, että huominen on tästä eteenpäin parempi päivä niin Mindille kuin minulle.
Onneksi äiti tuli tuekseni heti maanantaina ja on ollut auttamassa meitä koko viikon. Olen siitä uskomattoman kiitollinen. Pitkälti sen takia synkkyys ei ole nielaissut minua kokonaan, vaan olen pystynyt myös nauramaan kaikesta huolesta huolimatta. Päivät ovat kuluneet ulkoillen, leffoja ja telkkaria katsellen, herkutellen, löhöillen ja harjoitteluraporttia rustaten. Se on se minun viimeinen riippakivi opiskelujen suhteen. Toisen kun sain kuin sainkin valmiiksi kaiken tämän myrskyn keskellä.
Perjantai tarjosi nimittäin valoa pimeyteen, kun sain vihdoin käsiini vastapainetut graduni. Voi sitä helpotuksen määrää! On käsittämätöntä, että kaikkien vaikeuksien jälkeen se on vihdoin valmis ja edes yksi taakka on poissa hartioiltani. Matka on ollut pitkä ja kivinen ja monta kertaa meinasin jo antaa periksikin sen suhteen. Onneksi olen sen verran kovapäinen, että kun lupaan itselleni jotain, niin pakotan itseni myös pitämään siitä lupauksesta kiinni.
Ja nyt se lupaus on vihdoin täytetty ja olen oikeasti pitkästä aikaa ylpeä itsestäni. En antanut periksi, vaan päätin taistella loppuun asti. Siitä, kun koko elämässäkin on oikeastaan kyse. Sitä voi joko jäädä maahan makaamaan tai nousta ylös ja ryhtyä hommiin. Ja me olemme Mindin kanssa päättäneet nousta ylös ja jatkaa matkaa. En uskalla toivoa liikoja, mutta ehkä tämä voisi vihdoin olla se sateenkaaren alku, jota olen vimmaisesti etsinyt kuluneet kuukaudet. Ja ehkä sen päädystä löytyy vielä jotain hyvää.
Kuluneen viikon aikana Mindi on saanut viisi epileptistä kohtausta, joutunut viettämään yön päivystyksessä, aloittanut epilelpsialääkityksen, saanut kohtutulehduksen ja joutunut sen takia leikattavaksi. Tällä hetkellä se syö kolmea eri lääkettä ja joutuu pitämään suojusta, jotta se ei nuolisi leikkaushaavansa. Ja silti se vain jaksaa heiluttaa häntäänsä ja olla yhtä iloinen kuin aina. Mindi onkin ehdottomasti suurin idolini!
 |
| PieniSuuri Idolini <3<3<3 |
Kun jouduin lähtemään Mindin kanssa myöhään viime sunnuntai-iltana päivystykseen, sydämeni huusi pelosta. Mindi oli saanut kolme epileptistä kohtausta peräkkäin ja sen jalat eivät kantaneet. Silti jouduimme päivystyksessä pitkän jonon jatkoksi. Odottaessa pelkäsin, että kohtauksista jäisi Mindille pysyviä haittoja ja syytin siitä itseäni, kun en ollut aloittanut lääkitystä, silloin kun Mindi sai epilepsiadiagnoosin. Mindin lisäksi ajatukseni karkasivat myös kuusi vuotta taaksepäin, jolloin jouduin tekemään elämäni raskaimman päätöksen ja luopumaan Geenasta. Pelkäsin, että tuo kirottu 28.4 veisi minulta vielä toisenkin rakkaan ystävän.
Onneksi niin ei käynyt ja Mindi on edelleen luonani. Myös vappu kului huolesta sekaisin, kun Mindillä todettiin kohtutulehdus ja se jouduttiin leikkaamaan saman tien. Tällä hetkellä Mindin tila on kuitenkin ollut joka päivä parempaan päin ja sitä saa jo toppuutella, ettei se riehuisi liikaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen olen tietysti onnellinen, että Mindi on edelleen elossa ja voi tilanteeseen nähden hyvin. Silti mieltäni painaa edelleen pelko siitä, mitä jos tämä ei vieläkään ole tässä. Mindi on alle kahdessa kuukaudessa saanut kärsiä niin paljon, että se ansaitsisi hyvän, pitkän ja terveen loppuelämän ja tuhat urhoollisuusmitallia siihen päälle. Silti mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. On vain pakotettava itsensä toivomaan ja uskomaan, että huominen on tästä eteenpäin parempi päivä niin Mindille kuin minulle.
 |
| Päädyimme lenkillä tutustumaan myös ensimmäistä kertaa kotikirkkooni. Aika nätti :) |
Onneksi äiti tuli tuekseni heti maanantaina ja on ollut auttamassa meitä koko viikon. Olen siitä uskomattoman kiitollinen. Pitkälti sen takia synkkyys ei ole nielaissut minua kokonaan, vaan olen pystynyt myös nauramaan kaikesta huolesta huolimatta. Päivät ovat kuluneet ulkoillen, leffoja ja telkkaria katsellen, herkutellen, löhöillen ja harjoitteluraporttia rustaten. Se on se minun viimeinen riippakivi opiskelujen suhteen. Toisen kun sain kuin sainkin valmiiksi kaiken tämän myrskyn keskellä.
 |
| Laatulukemista lähes kaikissa sateenkaaren väreissä ja herkkuja sen kunniaksi! :D |
Ja nyt se lupaus on vihdoin täytetty ja olen oikeasti pitkästä aikaa ylpeä itsestäni. En antanut periksi, vaan päätin taistella loppuun asti. Siitä, kun koko elämässäkin on oikeastaan kyse. Sitä voi joko jäädä maahan makaamaan tai nousta ylös ja ryhtyä hommiin. Ja me olemme Mindin kanssa päättäneet nousta ylös ja jatkaa matkaa. En uskalla toivoa liikoja, mutta ehkä tämä voisi vihdoin olla se sateenkaaren alku, jota olen vimmaisesti etsinyt kuluneet kuukaudet. Ja ehkä sen päädystä löytyy vielä jotain hyvää.
Voi Mindi-parkaa <3 Kamalaa kun viaton pieni olento joutuu kärsimään tuolla tavalla. Hurjan rankkaa sinullekin. Toivon todella että aurinko alkaa paistaa sinulle ja Mindille pian!
VastaaPoistaPaljon onnea gradun valmistumisen johdosta, tämän kaiken keskellä se on todellinen urotyö! :)
Kiitos paljon kommentista ja onnitteluista <3 Elämä on välillä vain niin kauhean epäreilua. Mutta onneksi Mindillä on ainakin oikea asenne vastoinkäymisiä kohtaan, pitäisi ottaa itsekin siitä oppia. Jos se aurinko tosiaan alkaisi pikku hiljaa paistella taas meillekin, en pistäis yhtään pahakseni :)
Poista