H is for Happy

Vuorossa pikainen postaus, mutta halusin saada tämän tunteen ja kuluneet päivät edes jotenkin talletettua tänne blogiin kiireestä huolimatta. Onni ja onnellisuus ovat ihmeellisiä asioita. Niitä muistaa harvoin arvostaa, silloin kun niitä on, mutta sen huomaa sitäkin selvemmin kuin niitä ei ole. Viimeisten kuukausien pohjamudissa rypemiset ovat kutenkin opettaneet minut arvostamaan onnea aivan uudella tavalla. Onni koostu loppuen lopuksi hyvinkin pienistä asioista. Se voi olla hyvän ystävän yllätysvierailu, joka sisältää kävelemistä ympäri Turun kesäisiä maisemia, yhdessä kokkailemista, köllimistä nurmikolla, herkuttelua, MM-fnaalin jännittämistä ja juttelua kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että H on tärkeä osa elämääni myös täällä Suomen päässä, eikä ystävyytemme jäänyt vain matkakaveruudeksi. Oli ihanaa nähdä ja toivottavasti näemme myös pian uudestaan <3

Pienten, arkisten asioiden lisäksi onni voi tietysti koostua välillä myös isommista elämäntapahtumista. Sellaisesta pääsin eilen nauttimaan, kun vietin valmistujaisiani. Vaikka viralliset paperit saan vasta kesällä, oli upeaa  päästä konkreettisesti juhlistamaan yhden taipaleen päättymistä hienoissa puitteissa. Publiikki järjestettiin Turun akatemiatalolla, joka antoi kyllä upeat puitteet juhlalle. Itse juhla koostui puheista ja musiikkiesityksistä ja täytyy kyllä myöntää, että kyllä sitä tuli liikututtua hetkittäin. Tarkoituksenani on avata opiskelutaipalettani täällä blogissa joku kerta vähän enemmänkin, mutta lyhyesti sanottuna, se ei ole ollut helppo ja sujuva. Sen takia on uskomatonta, että valmistumisen hetki koitti sittenkin ja vielä tavoiteajassa.

Mukana juhlissa olivat vanhempani, joiden tuki on ollut korvaamatonta vuosien varrella. Myös mummi jaksoi suureksi ilokseni tulla paikalle ja oli silminnähden liikuttunut. Meillä ei mummin kanssa ole ollut vuosien varrella se helpoin suhde, mutta silti mummi on yksi läheisimmistä sukulaisista minulle. Sen takia oli ihanaa saada hänet paikalle ja nähdä, miten aidon onnellinen ja ylpeä hän oli minusta. Myös enoni tuli töistään huolimatta juhliin, mikä merkitsi minulle todella paljon. Tällaisina hetkinä sitä aina tajuaa, miten onnekas sitä on, kun ympärillä on niin paljon aidosti välittäviä ihmisiä. 

Tänään on taas aika startata kesän perinteinen reissausrumba ja suunnata ensiksi Helsinkiin, sieltä Kuopioon serkun lakkiaisiin ja Helsingin kautta takaisin Turkuun, jossa minulla on haastettelu erityisopettajan opintoihin. Kesäkuussa aika kuluu myös Lauttasaaressa, Amsterdamissa ja Porvoossa, jossa aloitan kesätyöt juhannuksen jälkeen. Reissaamista ja pakkaamista siis riittää. Yritän kirjoitella mahdollisimman paljon ja suunnittelen myös pientä kesähaastetta tänne blogin puolelle. Mitään paineita en kuitenkaan tästäkään ota, koska päätin lopettaa stressaamisen kaikesta ainakin vähäksi aikaa. Elämä kantaa ja vie eteenpäin vaikeuksista huolimatta. Tällä hetkellä ainoa tavoitteeni on olla onnellinen. Suosittelen muillekin.

Mukavaa toukokuun loppua kaikille ja onnea kaikille muille valmistuville :)

Hyvä viikko on tehty...

...Mindin pirteydestä ja terveydestä.
...ihanista ystävistä.
...perheenjäsenistä.
...uusista tuttavuuksista.
...naurusta.
...auringosta.
...kaatosateesta ja ukkosesta.
...rantakävelyistä.
...piknikistä.
...rohkeista päätöksistä.
...heittäytymisestä.
...kutkuttavasta tunteesta.
...matkasuunnitelmista.
...hyvästä musiikista.
...herkullisesta ruuasta.
...rentoutumisesta.
...MM-lätkästä.
...hauskoista tarinoista.
...onnellisuudesta.

Ja kun nuo kaikki asiat osuvat samaan viikkoon, voidaan puhua täydellisestä viikosta. Sellainen minulla on takana, pitkästä aikaa. Sen huomaa myös siitä, etten ole muistanut ottaa oikeastaan yhtään kuvia, joten sanat saavat tällä kertaa kuvata olotilaani. Tällä hetkellä elämässäni tuntuu olevan sellainen joko tai vaihe päällä. Joko konttaan pohjamudissa tai sitten leijailen pilvissä. Joskus on näköjään siedettävä älyttömän paljon pahaa, ennen kuin voi saada osakseen taas jotain hyvää. Ei ehkä vieläkään voida puhua tasapainoisesta elämästä, mutta eipä sille tunnu tällä hetkellä olevan tarvettakaan. Ja juuri kun luulin, ettei viikko voi enää paremmaksi muuttua, saan tänään luokseni kauan kaivatun vieraan, nimittäin H:n!!! Tällaisen viikon jälkeen tuntuu, että kaikki on oikeasti mahdollista. Myös se Suomen MM-kulta. Halkean riemusta, life rocks! :)

Viikon ainoa kuva kertoo oikeastaan kaiken oleellisen, hymyä ei tarvitse enää teeskennellä, se on vihdoinkin aito :)))
Ja uudet, lyhyet hiukseni on maailman ihanimmat <3

Ihanaa sunnuntaita kaikille! :)

"On tulppaaneita tulvillaan...

...iloinen Amsterdam." Ja kesäkuussa minä juhlin valmistumistani tuossa iloisessa kaupungissa :) Ihanaa päästä ulkomaille taas edes pikaisesti ja irtautua vähäksi aikaa Suomen kuvioista. Äiti lupautui matkaseuraksi ja uskonkin, että meillä on tiedossa mukava pitkä viikonloppu yhdessä. Edellisen kerran olimme äiti-tytär reissussa Madridissa, mikä oli ainakin omasta mielestäni todella onnistunut matka, joten odotukset yhteisen reissun suhteen ovat korkealla.

Taiteellinen yhteiskuvamme Madridin reissulta :D

Olen aikaisemmin käynyt Amsterdamissa kaksi kertaa, mutta kummallakaan kerralla se ei ole ollut reissun varsinainen kohde, enkä ole yöpynyt siellä kertaakaan. Vuonna 2006 käväisin Amsterdamissa, kun osallistuimme Viivin kanssa dokumenttielokuvaprojektiin lukiossa. Teimme yhteistyötä hollantilaisten oppilaiden kanssa, minkä takia vietimme viikon Hollannin Hilversumissa. Matkaan kuului myös päivävisiitti Amsterdamiin ja tykästyin kaupunkiin jo heti ensinäkemältä. Sen takia odotankin pääseväni tutustumaan paremmin tuohon kiehtovaan ja kauniiseen kaupunkiin kesäkuussa.

Kanava-ajelulla vuonna 2006. Voi että, kun sitä on ollut joskus nuori :D

Toisen kerran tein pikavisiitin Amsterdamiin vuonna 2008, kun teimme paluuta Etelä-Amerikan matkaltamme. Lentojen vaihtoaika oli sen verran pitkä, että päätimme lähteä kuluttelemaan aikaa Amsterdamin kauppoihin. Mukaan tarttui silloin kahdet ihanat saapikkaat, joten pieni sisäinen himoshoppaajanikin jo tärisee innosta niitä kauppoja odotellessa :D

Vuonna 2006 kerkesin sammua kokiksestakin Amsterdamissa :D

Odotankin reissulta rentoa kiertelyä (ja mahdollisesti pyöräilyä) ympäri kaupunkia, kanava-ajeluita, shoppailua, syömistä, mielenkiintoisia museoita ja yleistä nauttimista ja rentoutumista kauniissa maisemissa. Jos jollakin on hyviä suosituksia siitä, mitä kannattaisi ehdottomasti tehdä tai kokea, niin vinkit otetaan ilolla vastaan :)

Itku lyhyestä ilosta

Eilinen todisti jälleen, miten haurasta onni onkaan. Ilo ja onnellisuus vaihtuivat taas kerran ahdistuksen kyyneliksi, kun heräsin siihen, että Mindi kramppasi ja pyöri pitkin sänkyä epilepsiakohtauksen kourissa, enkä voinut auttaa sitä mitenkään. Pahemmaksi asian tekee tietysti se, että Mindi on syönyt jo kaksi ja puoli viikkoa epilepsialääkkeitä, mutta näköjään niistä ei ole ollut apua. Nyt lääkitystä lisättiin ja aika näyttää, onko siitäkään apua. Iltapäivällä Mindi sai vielä toisen kohtauksen, ensimmäistä kertaa ulkona ja liikkeellä ollessaan. Sen takia kävimme vielä illlalla eläinlääkärissä, jossa saimme kuitenkin osaksemme todella ammattitaidotonta ja tökeröä palvelua. 

Muutenkin kuluneet kuukaudet ja Mindin terveydentila on paljastanut ihmisistä uusia puolia. Toiset ovat seisseet tukenani ja kannatelleet minua, kun olen meinannut pudota loppumattomaan kuiluun. Ilman teitä, en varmasti olisi enää järjissäni, joten suuri kiitos siitä teille <3 Kiitos myös niille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat tavalla tai toisella ilmaiseet välittävänsä Mindin tilasta. Toiset taas eivät ole ottaneet asiaan mitään kantaa ja ovat omalla passiivisuudellaan ilmaisseet mielipiteensä asiasta. Ymmärrän, että kaikki eivät voi käsittää, miten tärkeä Mindi minulle on, mutta silti se on loukannut. 

Eniten olen kuitenkin joutunut pettymään Mindin toisen omistajan pasiivisuuteen, jonka kanssa olen halunnut säilyttää hyvät välit Mindin takia. Koko Mindin sairausjakson aikana toinen osapuoli ei ole kuitenkaan osoittanut lähes minkäänlaista kiinnostusta Mindin vointia kohtaan. Mielestäni sellainen ihminen ei vain ansaitse Mindistä edes hännänpäätä. Sen takia olenkin tehnyt päätöksen, että Mindillä ei enää ole kahta huoltajaa, vaan minä yksin tulen huolehtimaan Mindistä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos Mindille pitäisi nimetä varahuoltaja, niin se olisi ehdottomasti äitini, niin paljon hän on meistä viime aikoina huolehtinut.

Toinen asia, mikä on aiheuttanut vihastusta on se, että tuen osoittamisen sijaan jotkut ovat arvostelleet päätöstäni hankkia cavalier jonkin muun rodun sijasta. Mielestäni koirien liiallinen jalostus on yksi alhaisimmista asioista, mitä ihminen on saanut aikaiseksi. Cavalierit ovat yksi monista roduista, jotka ovat joutuneet kärsimään tästä ihmisten itsekkyydestä. Sen takia olenkin pitänyt yhteyttä Mindin kasvattajaan sen vaivoihin liittyen ja he ovat olleet aidosti huolestuneita sen tilasta. Lisäksi he ovat halunneet kaikki mahdolliset tiedot Mindin tutkimuksista ja hoidosta ja yrittäneet auttaa parhaansa mukaan. 

Jalostuksessa on kuitenkin jo menty niin pitkälle, että vaikka terveysasioihin kiinnitettäisiin tämän hetkisessä jalostuksessa jo enemmän huomiota, eivät sen vaikutukset näy vielä nykyisissä koirissa. Ne koirat ovat kuitenkin jo olemassa, eikä sille voi enää mitään. Mielestäni on ollut onni, että Mindi on päätynyt minulle, eikä jollekin välinpitämättömälle ihmiselle, jolla ei olisi minkäänlaista kiinnostusta sen terveyttä kohtaan. Vaikka olisin Mindiä hankkiessa tiennyt kaiken, mitä olisi tulossa, en olisi valinnut toisin. Se ilo, onni ja rakkaus, mitä Mindi on tuonut elämääni on ollut moninkertaista siihen tuskaan, ahdistukseen ja suruun verrattuna, jota sen sairastuminen on minulle tuottanut. Tuskin kukaan toivoo koiransa sairastuvan, mutta jos niin käy, siitä pidetään parasta mahdollista huolta.

Me olemme Mindin kanssa joutuneet kestämään viime aikoina niin paljon pahaa, ettemme tarvitse lisää pahaa mieltä ihmisiltä, jotka eivät selvästikään meistä välitä. Blogi on tähän asti ollut minulle keino jäsennellä ajatuksiani kaiken kaaoksen keskellä, mutta nyt sitä on selvästi lukenut myös ihmiset, joiden mielipidettä en välitä kuulla. Tästä eteenpäin en aio Mindin tilaa täällä enää sen tarkemmin tuoda esille, mutta keskityn Mindin hyvinvointiin täysillä blogin ulkopuolella. Täällä taas ajattelin alkaa keskittyä enemmän matkustukseen ja muihin kevyempiin aiheisiin ja ajatuksiini. 

Tässä teille kaikille välinpitämättömille tyypeille ja muille pahanilmanlinnuille!

"On mulla onnenpäivä, ei murheesta häivää. On tänään onnenpäivä ja onnellinen oon."

Tänään on pitkästä aikaa ollut päivä, joka on ollut pelkästään täynnä onnea ja iloa. Koko päivä on nimittäin kulunut Mindi-rakkaan synttäreitä vietellessä. Viimeisen kahden kuukauden aikana Mindin kunto on välillä ollut niin heikko, että pelkäsin jo tulisiko tätä päivää ollenkaan. 4 vuotta on nyt kuitenkin plakkarissa ja Synttärisankari on ollut koko päivän iloisena ja reippaana, mikä saa minut onnellisemmaksi kuin mikään muu tässä maailmassa. 

Kun ottaa huomioon, miten paljon Mindi on viime aikoina joutunut kestämään, oli tytsy ehdottomasti ansainnut kunnon juhlat. Niinpä meillä lähti äidin kanssa ehkä "vähän" homma käsistä! Päivä alkoi luonnollisesti lahjojen avaamisella. Minä taisin kyllä olla enemmän innoissani tuosta osuudesta kuin sankari itse, mutta mitäpä siitä :D

Aamu jatkui juhlapöydän ääressä herkutellen, eikä kynttilöitäkään unohdettu. Kynttilöiden määrä (28) kuvasti Mindin ikää ihmisvuosissa ja samalla se oli minun ikä (24) lisättynä Mindin ikään (4). Tästä syystä pääsin myös puhallusavuksi, mikä on mielestäni paras osuus synttäreissä. En tiedä mitä Mindi toivoi, mutta oma toiveeni liittyi ainakin itse päivänsankariin <3

Luontoäitikin muisti Mindiä ihanalla kevätsäällä, josta suuntasimme nauttimaan Ruissalon kauniisiin maisemiin. Pääsimme ihastelemaan merimaisemia, keväistä luontoa ja upeita pitsihuviloita. Pitäisi kyllä käydä useamminkin noissa maisemissa, eikä aina jäädä kotinurkille lenkkeilemään.

Mindi nautti tietysti myös uusista lenkkimaisemista sydämensä kyllyydestä, mutta malttoi sentään hetkeksi pysähtyä poseeraamaan synttäripotrettia varten. Tämä päivä oli sen verran tärkeä, että halusin siitä pysyvät ja konkreettiset muistot. Aivan ihana päivä takana ja illan ohjelmassa köllimistä Mindi kainalossa, olen vain niin onnellinen :)

Mindi on yksinkertaisesti uskomattoman koira. Se on joutunut kestämään paljon pahaa, mutta silti se suhtautuu jokaiseen päivään täydellä riemulla. Jokaiselle lenkille se suuntaa sellaisella innolla kuin se pääsisi ulos ensimmäistä kertaa ja syleillee koko maailmaa loppumattomalla positiivisuudellaan. Mindi ei harrasta ennakkoluuloisuutta, vaan pitää jokaista vastaantulijaa potentiaalisena ystävänä ja on valmis hukuttamaan heidät kaikki pusuihin. 

Sen lisäksi, että Mindi levittää positiivisuuttaan ympäri maailmaa, se on muuttanut minun elämäni. Yksikään päivä ei tunnu täysin lohduttomalta, kun Mindi on vierelläni. Mindi on tehnyt elämästäni paljon paremman, Mindi on tehnyt minusta paremman. Sen takia olenkin ollut suunniltani huolesta lähiaikoina. Viime aikaiset tapahtumat ovat muistuttaneet tuskallisella tavalla elämän hauraudesta. Tiedän, että se päivä tulee vielä, kun joudun luopumaan Mindistä. Ja tiedän, että se päivä tulee olemaan elämäni synkin. Sitä ennen toivon kuitenkin saavani viettää ikimuistoisia vuosia rakkaan ystäväni seurassa ja oppia edes hitusen siitä, mitä Mindi yrittää minulle joka päivä opettaa. Murehdi vähemmän, Nauti enemmän. Vihaa vähemmän, Rakasta enemmän.

Onnea mamman rakkain Mindi ja kiitos menneistä vuosista. Olkoon loppuelämäsi pitkä, terve ja onnellinen <3

Äidille

A mother laughs our laughter,

Sheds our tears,

Returns our love,

Fears our fears.

She lives our joys,

Cares our cares,

And all our hopes and dreams she shares.

- Julia Summers

Kiitos äiti, kaikesta <3

Arkikuvahaasteita ja FB-avautumisia Helsingissä

Kuluneen viikon olen viettänyt Mindin viime viikkoisesta leikkauksesta johtuen pakkolevossa Helsingissä. Täällä olen päässyt sentään vähän tekemään muutakin, kun vaihtijoita on useampia. Siltikin suurin osa ajasta on kulunut neljän seinän sisällä, mikä alkaa kieltämättä pikku hiljaa tulla jo korvista ulos. Toivottavasti elämä tasaantuisi mahdollisimman pian ja pääsisin elämään taas sitä tavallistakin arkea (mitä ikinä se sitten onkaan? :D). 

Normiarkea elämästäni ei tällä hetkellä siis saa tekemälläkään, mutta päädyin siitä huolimatta osallistumaan facebookissa kulovalkean tavoin leviävään arkikuvahaasteeseen. Viime aikoina ärsytyskertoimeni FB:tä kohtaan on ollut erityisen korkealla ja ajattelinkin jo irtisanoutua koko hommasta. Päätin kuitenkin antaa sille vielä viimeisen mahdollisuuden arkikuvahaasteen muodossa. Ja pääsinhän siinä samalla myös kiusaamaan ihmisiä ja avautumaan asioista, jotka minua facebookissa ärsyttävät. Muita kuvia en ole tällä viikolla ottanut, joten samat kuvat toimikoot viikkoni kuvauksena täällä bloginkin puolella.

Maanantaina palautin graduni yliopistolle ja suuntasin äidin ja Mindin kanssa kohti Helsinkiä. Olen vain niin uskomattoman helpottunut, että se projekti alkaa vihdoinkin olla ohi (mitä nyt kypsyysnäyte ja verkkoartikkeli vielä odotavat kirjoittajaansa!). Helsingin päässä sain oikean juhla-aterian, kun isi paistoi pitkästä aikaa kunnon pihvit ja tarjolla oli myös muita herkkuja, kuten graavilohta ja parsaa, nam! Myöhemmin sain vielä upeat kukat ja shampanjaa lapsuudenystäväni äidiltä, mikä oli jo aivan liikaa. Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka olette minua muistaneet gradun valmistumisen johdosta tavalla tai toisella. Se todella merkitsee minulle paljon <3

Tiistain ohjelma koostui pitkälti sohvalla makaamisesta Mindin ja Dextereiden seurassa. En tiedä, olenko aikaisemmin hehkuttanut kyseistä sarjaa, mutta se kuuluu ehdottomasti lempisarjoihini. Suosittelen tutustumaan, jos et sitä vielä ole tehnyt, paitsi jos olet todella herkkä väkivallalle ja verelle. Toinen löhöpäivieni ilahduttaja on ollut Kumman kaa-sarja, jonka katsomiseen en myöskään kyllästy varmaan koskaan. Se on vain yksinkertaisesti yksi kaikkien aikojen hauskimmista sarjoista, mitä Suomessa on koskaan tehty. Vaikka olisin kuinka huonolla tuulella, saavat Annen ja Ellun jutut repeämään kerta toisensa jälkeen.

Tiistaina näin myös vihdoin Viivin, jonka kanssa hengailimme aluksi perinteisesti ärrällä ja siitä siirryimme sohvalle katsomaan häröjä tv-ohjelmia ja höpöttämään kaikesta maan ja taivaan välillä. Vaikeina hetkinä sitä todella huomaa, ketkä oikeasti välittävät ja ketkä eivät. Olen niin onnekas, kun minulla on Viivi ja monta muuta läheistä ihmistä, jotka tukevat minua silloin, kun askeleeni ovat hatarat <3

Keskiviikona Mindi aiheutti jälleen sydämentykytyksiä, kun se aamusta alkoi aristella jalkojaan ja käveli todella horjuvasti. Saimme ajan eläinlääkäriin vasta viiden aikoihin, joten koko päivä kului Mindin kanssa lepäillessä ja huolehtiessa sen voinnista. Onneksi Mindin kävely kuitenkin muuttui normaaliksi jo ennen lääkäriä ja selvisimme tällä kertaa vain säikähdyksellä. Tuon tilanteen jälkeen Mindin vointi onkin taas ollut huomattavasti parempi ja se on ollut pirteämpi kuin pitkään aikaan. Toivon eniten maailmassa, että Mindin voinnin suhteen ei tulisi enää yhtäkään takapakkia.

Äiti otti Mindin eläinlääkärin jälkeen, joten pääsin hetkeksi nauttimaan aurinkoisesta ulkoilmasta ja yksinolosta. Viime aikoina olen ollut lähes koko ajan muiden ihmisten seurassa, minkä takia en ole pystynyt kunnolla käymään läpi ajatuksiani. Jo pienikin hetki yksinoloa raikkaassa ilmassa helpotti oloani. Mahdoin olla vaan aika huvittava näky, kun haahuilin saapikkaissa ja Guessin laukku käsivarrella ympäri metsiä ja kallioita. Välillä on kuitenkin vaan pakko päästä luonnon keskelle, asusteista riippumatta :D

Eilinen oli minulle paras päivä pitkään aikaan. Ensinnäkin pääsin 5 kuukauden tauon jälkeen kampaajalla, jossa sain uudet ihanat hiukset. Niistä kuitenkin erikseen vielä jossakin vaiheessa lisää. Sen lisäksi näin Tuomasta, Anua ja suloista Fylliä pitkästä aikaa, joka oli taas kasvanut hurjasti sitten viime näkemän. Mindi oli reippaana koko päivän ja pikästä aikaa tuntui, että elämä saattaisi olla taas lähtemässä oikeille urille. Illan tv-antikin oli loistava, kun Salkkareiden lisäksi ohjelmistossa oli myös Klikkaa mua (jälleen yksi kaikkien aikojen parhaista sarjoista). Päädyin siihen päälle valvomaan vielä Euroviisujen semifinaalitkin, joista Suomi onneksi pääsi jatkoon. Yleisesti taso oli kyllä aika kammottava, tuntuu että niissäkin mennään alaspäin vuosi vuodelta. 

Tänään päivä on kulunut taas tiivisti neljän seinän sisällä, mutta illalla pääsen onneksi Viivin kanssa ulos tuulettumaan. Tänään on myös arkikuvahaasteeni viimeinen päivä ja lopullisen facebook-tuomioni aika. Päivien aikana olen avautunut muun muassa tykkääjistä, turhanpäiväisistä FB-kavereista, mainostulvasta ja negatiivisia ajatuksia herättävistä FB-kirjoituksista. Olen poistanut kolmasosan FB-kavereistani, yrittänyt hillitä mainontaa etusivullani ja vaatinut En tykkää-nappia facebookiin. 

Viimeisen viiden päivän aikana facebook onkin mielessäni muuttunut taas vähän paremmaksi paikaksi, mutta se ei riitä. Siltikin se on pinnallinen yhteisö, joka levittää liikaa mielipahaa ja etäännyttää ihmisiä toisistaan todellisessa elämässä. Niinpä aloitan FB-lakon vähintään viideksi seuraavaksi päiväksi. Voi olla, että lakko kestää pidempäänkin, ehkä jopa ikuisesti. Avautumiset on nyt avauduttu ja on aika antaa tekojen puhua puolestaan. Helppoa se tuskin tulee olemaan, sen verran tehokkaasti olen itsenikin siihen onnistunut koukuttamaan, mutta tahto on ainakin kova. Blogissa jatkan kuitenkin avautumista entiseen malliin, täällä kun omasta elämästään pystyy kertomaan kaikkine rosoineen eikä vain kiiltokuvamaisesti, kuten facebookissa.

Mukavaa (toivottavasti facebookitonta) viikonloppua kaikille :)

Arkikuva 5/5: Viimeinen sanani facebookille :D

After a Hurricane comes a Rainbow?

Myrskyn jälkeen on poutasää ja mitä näitä muita kliseitä nyt vielä oikein on. Viime aikoina uskoni mietelauseiden paikkansapitävyyteen kuin koko elämäänkin on ollut koetuksella. Viimeiset kaksi kuukautta kun todellisuuteni on ollut se, että jokaisen myrskyn jälkeen on ollut vain hetki petollista tyyneyttä, kunnes uusi tornado on rysähtänyt päälle tehden aina vain isompaa tuhoa kuin edellinen.

Kulunut viikko on ollut jälleen yksi elämäni pisimmistä, synkimmistä ja rankimmista. Olenkin vain onnellinen, että se on vihdoin lopussa ja että se kääntyi loppua kohden jopa suhteellisen valoisaksi. En hirveästi jaksa toivoa tulevan viikon olevan edellistä parempi, koska tuntuu, ettei siitä ole mitään hyötyä. Joka kerta, kun olen päättänyt ottaa positiivisemman asenteen elämään, on uusi takaisku nuijinut minut takaisin aina vain syvempään kuoppaan. Nyt elän hetken kerrallaan ja toivon, että jonain päivänä hurrikaanikausi on ohi ja huomaan elämän taas hymyilevän leveämmin kuin koskaan.

Kuvat: Wikipedia

En ole lähellekään täydellinen. Monina päivinä en ole edes kovin hyvä ihminen. Silti olen saanut elämääni sylittäin onnea ja hyväosaisuutta, joista kaikkea en varmasti ole edes ansainnut. Siksi voinkin ymmärtää, että välillä Maailmankaikkeus/Jumala/Mikälie Suurempi Voima antaa osakseni myös surua, murhetta, huolta, stressiä ja ahdistusta. Välillä nuo kaikki asiat osuvat jopa alle kahden kuukauden pätkään, mikä on uskomattoman kuluttavaa ja uuvuttavaa, mutta ymmärrän senkin. 

Se, mitä en voi ymmärtää on se, miksi maailman kiltein, hyväsydämisin, ihanin, kultaisin ja suloisin pieni koira joutuu kestämään uutta murhetta, kipua ja sairautta kerta toisensa jälkeen. Se on täysin kohtuutonta. Ja silti minun rakkain Mindini on kuluneen viikon aikana joutunut kokemaan sellaisia asioita, joita ei toivoisi kenellekään. Se on vain niin väärin.

Kuluneen viikon aikana Mindi on saanut viisi epileptistä kohtausta, joutunut viettämään yön päivystyksessä, aloittanut epilelpsialääkityksen, saanut kohtutulehduksen ja joutunut sen takia leikattavaksi. Tällä hetkellä se syö kolmea eri lääkettä ja joutuu pitämään suojusta, jotta se ei nuolisi leikkaushaavansa. Ja silti se vain jaksaa heiluttaa häntäänsä ja olla yhtä iloinen kuin aina. Mindi onkin ehdottomasti suurin idolini!

PieniSuuri Idolini <3<3<3

Kun jouduin lähtemään Mindin kanssa myöhään viime sunnuntai-iltana päivystykseen, sydämeni huusi pelosta. Mindi oli saanut kolme epileptistä kohtausta peräkkäin ja sen jalat eivät kantaneet. Silti jouduimme päivystyksessä pitkän jonon jatkoksi. Odottaessa pelkäsin, että kohtauksista jäisi Mindille pysyviä haittoja ja syytin siitä itseäni, kun en ollut aloittanut lääkitystä, silloin kun Mindi sai epilepsiadiagnoosin. Mindin lisäksi ajatukseni karkasivat myös kuusi vuotta taaksepäin, jolloin jouduin tekemään elämäni raskaimman päätöksen ja luopumaan Geenasta. Pelkäsin, että tuo kirottu 28.4 veisi minulta vielä toisenkin rakkaan ystävän.

Onneksi niin ei käynyt ja Mindi on edelleen luonani. Myös vappu kului huolesta sekaisin, kun Mindillä todettiin kohtutulehdus ja se jouduttiin leikkaamaan saman tien. Tällä hetkellä Mindin tila on kuitenkin ollut joka päivä parempaan päin ja sitä saa jo toppuutella, ettei se riehuisi liikaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen olen tietysti onnellinen, että Mindi on edelleen elossa ja voi tilanteeseen nähden hyvin. Silti mieltäni painaa edelleen pelko siitä, mitä jos tämä ei vieläkään ole tässä. Mindi on alle kahdessa kuukaudessa saanut kärsiä niin paljon, että se ansaitsisi hyvän, pitkän ja terveen loppuelämän ja tuhat urhoollisuusmitallia siihen päälle. Silti mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. On vain pakotettava itsensä toivomaan ja uskomaan, että huominen on tästä eteenpäin parempi päivä niin Mindille kuin minulle.

Päädyimme lenkillä tutustumaan myös ensimmäistä kertaa kotikirkkooni. Aika nätti :)

Onneksi äiti tuli tuekseni heti maanantaina ja on ollut auttamassa meitä koko viikon. Olen siitä uskomattoman kiitollinen. Pitkälti sen takia synkkyys ei ole nielaissut minua kokonaan, vaan olen pystynyt myös nauramaan kaikesta huolesta huolimatta. Päivät ovat kuluneet ulkoillen, leffoja ja telkkaria katsellen, herkutellen, löhöillen ja harjoitteluraporttia rustaten. Se on se minun viimeinen riippakivi opiskelujen suhteen. Toisen kun sain kuin sainkin valmiiksi kaiken tämän myrskyn keskellä.

Perjantai tarjosi nimittäin valoa pimeyteen, kun sain vihdoin käsiini vastapainetut graduni. Voi sitä helpotuksen määrää! On käsittämätöntä, että kaikkien vaikeuksien jälkeen se on vihdoin valmis ja edes yksi taakka on poissa hartioiltani. Matka on ollut pitkä ja kivinen ja monta kertaa meinasin jo antaa periksikin sen suhteen. Onneksi olen sen verran kovapäinen, että kun lupaan itselleni jotain, niin pakotan itseni myös pitämään siitä lupauksesta kiinni.

Laatulukemista lähes kaikissa sateenkaaren väreissä ja herkkuja sen kunniaksi! :D

Ja nyt se lupaus on vihdoin täytetty ja olen oikeasti pitkästä aikaa ylpeä itsestäni. En antanut periksi, vaan päätin taistella loppuun asti. Siitä, kun koko elämässäkin on oikeastaan kyse. Sitä voi joko jäädä maahan makaamaan tai nousta ylös ja ryhtyä hommiin. Ja me olemme Mindin kanssa päättäneet nousta ylös ja jatkaa matkaa. En uskalla toivoa liikoja, mutta ehkä tämä voisi vihdoin olla se sateenkaaren alku, jota olen vimmaisesti etsinyt kuluneet kuukaudet. Ja ehkä sen päädystä löytyy vielä jotain hyvää.