Talven taikaa ja koronauupumusta

Tammikuun viimeistä viedään. Vuosi on käynnistynyt jotenkin todella tahmeasti ja koronauupumus on vihdoin saavuttanut minutkin. En vaan jaksaisi enää yhtään rajoitusta, huonoa uutista tai peruuntunutta suunnitelmaa. Ja silti vaan pitää jaksaa vielä ties kuinka kauan. Jottei menisi pelkäksi valittamiseksi, niin kuvituksena osa niistä kymmenistä talvikuvista, joita olen räpsinyt Lauttasaaressa tammikuun aikana. Ihanaa, että saatiin kunnon luminen talvi tänne eteläänkin <3

Nyt työharjoittelun alettua olen tajunnut, miten vähän korona oikeastaan vaikutti henkilökohtaiseen elämääni viime vuonna. Vauvan kanssa oli muutenkin paljon kotona, opiskelut olivat alun perinkin verkossa, näimme melko paljon läheisiä ihmisiä ja pystyimme reissaamaan ja retkeilemään suht normaalisti. Mutta nyt tammikuussa nämä loppuvuodesta tulleet tiukemmat rajoitukset ovat iskeytyneet jotenkin todella raskaasti päin kasvoja.

Harjoittelussani en ole päässyt ohjaamaan yhtäkään ryhmää, koska kaikki niistä on peruttu ties kuinka pitkäksi ajaksi. Kyseessä on viimeinen harjoitteluni, missä olisi todella tärkeää saada paljon kokemusta ryhmien kanssa työskentelystä, minkä takia tilanne on ollut aika stressaava. Myös opinnäytetyöni rakentuu pienryhmävalmennuksen ympärille ja tällä hetkellä on täysin epävarmaa, saadanko koko ryhmää edes kasaan. Joten opintojen suhteen kaikki on aivan levällään, enkä todellakaan tiedä, mitä pitäisi tehdä. Laittaa opinnot jäihin siksi aikaa, että tilanne normalisoituu vai yrittää väkisin saada jotain suorituksia kasaan, jotta saisin valmistuttua? Vaikkakin minulta jäisi sitten puuttumaan tärkeitä työelämäkokemuksia. En tiedä, en todellakaan tiedä.

Muutenkin elämänpiiri on supistunut todella pieneksi, kun juuri mitään muuta ei tule tehtyä kuin ulkoiltua. Sentään syntymäpäivänäni repäisimme miehen kanssa ja lähdimme keskustan Fazerille brunssille. Oli ihan mahtavat herkut, joten suosittelen lämpimästi. Kaipaan ystäviä, museoita, harrastuksia, matkustamista, tapahtumia ja kauppareissuja ilman maskia. Kaipaan vapautta ja stressittömyyttä. Sitä, että voin suunnitella tulevaisuutta ilman valtavan kokoista kysymysmerkkiä.

Eipä tässä muu auta kuin luottaa siihen, että lopulta kaikki kuitenkin järjestyy. Vaikka tekisikin mieli kaivaitua jonnekin syvään koloon 10 kilon suklaalevyn kanssa siihen asti, kunnes maailma on taas takaisin raiteillaan. Koska se ei ikävä kyllä ole mahdollista, tyydyn hengittämään raikasta pakkasilmaa, nauttimaan talven ihmemaasta, keräämään energiaa lapseni naurusta ja unelmoimaan vapaammasta elämästä. Ja tietysti syön sitä suklaata!

Miten teidän muiden tammikuu on sujunut? :)