Kun elämältä katoaa suunta

Kun valot sammuu,

niin sä kaiken näät.

Kun valot sammuu,

niin sä valvomaan jäät.

Suljet silmäsi ja hengität,

kyllä kaikesta sä vielä selviät.

Joku voimas vei,

vaik sä huusit: "EI!"

Tää on hulluuden highway.

Avaat silmäsi ja hengität,

kyllä huomenna sä ymmärrät.

Vielä elossa oot!
(Haloo Helsinki! Hulluuden Highway)

Tuon voimabiisini sanoitusten myötä ajattelin nyt vihdoin ottaa härkää kiinni sarvista ja kirjoittaa siitä, mitä elämässäni on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Nämä tekstit pelottavat kaikista eniten, koska niitä ei voi suunnitella etukäteen. Ja niitä ei pysty kirjoittamaan, jos ei ole avoin ja aito itsensä. 

Syyskuussa 2016 en voinut edes aavistaa, mitä kaikkea tuleva vuosi heittäisi eteeni.

Vuosi sitten kaikki oli vielä selvää elämässäni. Olin palannut opettamaan samaa luokkaa, jota opetin edellisen vuoden. Olin muuttanut poikaystäväni kanssa yhteiseen kotiin ja hän, Mindi ja minä muodostimme onnellisen perheen. Tiesin, että halusin olla juuri siinä työssä, juuri niiden kaikkien rakkaiden ympäröimänä.

Sitten kaikki lähti sekoamaan ja elämästäni tuli Hulluuden Highway vailla suuntaa. Minun elämässä ei nimittäin tunnu riittävän se yksi voltti, joka heittää kaiken päälaelleen. Niitä voltteja tulee toinen toisensa perään ja yhtäkkiä sitä ei enää tiedä, missä on taivas ja missä maa. Tai mihin suuntaan pitäisi lähteä kulkemaan. Lähes joka kerta, kun tein päätöksen johonkin suuntaan, tuli seuraava voltti, joka teki siihen suuntaan kulkemisen mahdottomaksi. 

Kun päätin, että jatkan luokanopettajana, eteeni heitettiin tolkuttoman rankka ja haastava työvuosi. Kuvittelin toisen vuoden opettajana olevan ensimmäistä helpompi, mutta se uuvutti ja rasitti minut työuupumuksen partaalle. Vieläki mietin, miten ihmeessä jaksoin sen kaiken läpi.

Uuvuttavan työvuoden myötä heräsi kiinnostus muita aloja kohtaan ja aloitin töiden ohessa yhteisöpedagogin opintojen suorittamisen avoimessa-amk:ssa. Opinnot olivat työläitä, mutta pitkästä aikaa koin jonkin asian todella kiinostavaksi ja toivoin pääseväni opiskelemaan alaa. Pääsykokeet menivät hyvin, mutta yhteispisteeni eivät riittäneet sisään asti. Niinpä sekään suunnitelma ei onnistunut, vaan päädyin takaisin lähtöruutuun.

Ennen kesälomaa minulle luvattiin myös resurssiopettajan paikka joustavin työajoin, jotta voisin suorittaa opintoja töiden ohessa. Kesäkuussa sain kuitenkin tiedon, että kyseiselle paikalle ei ollutkaan tarvetta muuttuneen resurssitilanteen takia. Olin siis opintopaikaton, työtön ja vailla suuntaa. 

Nuo vastoinkäymiset tuntuvat kuitenkin pieniltä asioilta sen vuoden suurimman koettelemuksen rinnalla. Mindi sairasteli jonkin verran kesän ja syksyn aikana. Pääasiassa se oli kuitenkin todella hyvässä kunnossa ja pirteä oma itsensä. Sen takia vuoden alussa tullut tieto mahdollisesta kasvaimesta sydämessä oli minulle täysi shokki. Kun diagnoosi varmistui, päätin jäädä hiihtolomalta opintovapaalle, jotta voisin viettää Mindin kanssa mahdollisimman paljon aikaa. Mindi oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että suunnittelin jo innolla kesää ja reissuja Suomessa yhdessä Mindin kanssa.

En osannut aavistaa, että tämä kuva jäisi meistä viimeiseksi, jonka otin kotona, kun nautimme kevätauringosta sohvalla.

Vapaani loppupuolella kävimme vielä sydänultrassa, jossa kasvainta ei enää näkynyt sydämessä. Edes silloin epäilykseni eivät heränneet, vaan juhlimme onnellisina Mindin ihmeparantumista. Siitä vajaa viikon päästä Mindin tila kuitenkin huononi äkillisesti. Luulin oireiden johtuvan tasapainoaistinhäiriöistä, joita Mindillä oli ollut aikaisemminkin. Kun oireet eivät kuitenkaan muutamassa päivässä heikentyneet ja Mindin liikkuminen muuttui todella heikoksi, päätin varata eläinlääkärin vielä ennen pääsiäistä. Kun lääkäri sitten tutkimusten jälkeen kertoi, että Mindillä oli veritulppa takajalassa, eikä mitään olisi tehtävissä, maailmani romahti.

Viimeinen kuva rakkaimmasta Mindistäni ennen hänen viimeistä matkaa <3

Kaikki aikaisempi suru, kipu ja tuska tuntuivat täysin turhilta, koska ne vain edelsivät suurinta mahdollista surua, kipua ja tuskaa. Tsemppasin itseäni kolme vuotta, jotta pysyisin edes jotenkin kasassa ja positiivisena Mindin lukuisten sairauksien edessä. Sillä kaikella ei tuntunut olevan enää mitään merkitystä, koska Mindi joutui silti lähtemään tästä maailmasta aivan liian aikaisin ja en saa häntä takaisin, vaikka tekisin mitä. 

Ensimmäinen kuukausi Mindin kuoleman jälkeen oli pelkkää sumua. Heti pääsiäisen jälkeen piti palata takaisin töihin ja selvitä siitä sen kaiken surun keskellä. Jokaikinen päivä tulin kotiin ja romahdin. Töiden lisäksi en jaksanut tehdä juuri mitään, makasin vaan ja itkin. Kaikki elämässä tuntui niin turhalta ja koti niin loputtoman tyhjältä. 

Tein Mindin uurnalle paikan ikkunalaudalle, josta Mindi tykkäsi katsella ulos. Joka päivä juttelen sille ja katselen Mindin kuvia samalla.

Kesän lähestyessä alkoi tulla viikkoja, jolloin itkin vain joka toinen päivä. Pystyin jo välillä katsomaan Mindin kuvia ja muistelemaan häntä ilman ahdistusta ja itkua. Tällä hetkellä pystyn olemaan jo useita päiviä ilman surua ja itkua, mutta sitten ne taas vyöryvät päälle kuin hyökyaalto. Surun lisäksi pääni on käynyt läpi kymmeniä muita tunteita ja ajatuksia, joita Mindin kuolema on nostanut pintaan. Suruprosessini on edelleen kesken, mutta nyt se on osa elämääni, ei koko elämäni, kuten aikaisemmin. 

Vaikka tiedän, että vastoinkäymisillä on tapana rysähtää elämään peräkkäin, on uskoni paremmasta huomisesta ollut todella koetuksella tämän vuoden aikana. Tuntuu kuin olisin kipuamassa syvästä kuilusta ylöspäin ja joka kerta, kun saan käteni sen reunalle, joku irrottaa otteeni ja tipahdan uudestaan sen synkälle pohjalle. Pari, kolme kertaa sieltä jaksaa vielä itse kömpiä ylös ja lähteä uuteen nousuun, mutta kun niitä kertoja tulee yhä useampia, omat voimat eivät vain enää riitä. 

Onneksi minulla on ollut rinnalla ihania ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja kannatelleet minua, kun en ole itse siihen pystynyt. Joiden kanssa olen saanut purkaa suru ja muita tunteita. Yhdelle niistä tärkeimmistä jouduin kuitenkin jättämään hyvästit kesän aikana. Paras ystäväni Viivi muutti Englantiin ja jätti suuren aukon elämääni. Vaikka puhumme ja viestittelemme viikottain, ei se ole sama asia, kun poiketa kylään katsomaan Salkkareita ja höpöttämään.

Aluksi se fakta, että olen koiraton, työtön, opiskelupaikaton ja vailla parasta ystävää lähistöllä, meinasi musertaa minut alleen. Kun kesä kului eteenpäin, aloin kuitenkin myös nähdä mahdollisuuksia pelkän ahdistuksen sijaan. Ja sen myötä mieleni alkoi keksiä uusia suuntia elämälle.

Tuleva vuoden sisältö on edelleen vähän epäselvä, mutta nyt pystyn suhtautumaan siihen edes jotenkin positiivisesti. Tulen ainakin tekemään töitä opettajana päiväsijaisuuksien kautta, jotta minulla pysyy jonkinlainen tuntuma koulumaailmaan. Sen lisäksi saatan jatkaa yhteisöpedagogin opintoja avoimessa-amk:ssa. Täysin uutena aluevaltauksena aion kokeilla matkanjohtajan työtä.

Koska vapaa-aikaa tulee olemaan paljon enemmän kuin ennen, ajatteli myös aloittaa harrastamisen. Palasin jo takaisin kuntosalille ja tavoitteenani on saada itseni taas parempaan kuntoon fyysisesti ja toivottavasti pudottaa myös painoa, kunhan saan herkutteluni kuriin. Tarkoituksenani oli myös aloittaa lauluharrastus työväenopiston kurssilla. Se kuitenkin täyttyi salamannopeasti ja jäin rannalle ruikuttamaan. Päädyin sen myötä selailemaan muita vaihtoehtoja ja eilen aloitin kurssin sisustussuunnittelun perusteista. Haluaisin myös vapaaehtoistyöt taas osaksi elämääni ja ilmoittauduinkin jo Nälkäpäiväkerääjäksi Punaiselle Ristille. Toivon myös löytäväni jonkin toisen mieluisen tavan auttaa.

Mindiä en saa takaisin, vaikka kuinka haluaisin, mutta hän kulkee aina sydämessäni. Viiviäkään en saa takaisin varmaan moneen vuoteen, mutta onneksi hän tulee aina välillä käymään ja olen myös menossa sinne kylään syksyllä. Viivin lähdön myötä olen myös aktivoitunut enemmän muiden ystävieni, kaverieni ja perheenjäsenten suhteen ja pidän mieleni avoinna myös uusille ystäville.

Mieli on ollut synkissä vesissä jo pitkään, mutta yritän pitää kiinni positiivisuudesta kynsin hampain. Elämässä ei aina saa sitä haluaa, mutta ikävät tapahtumat voivat avata ihan uusia mahdollisuuksia, jos pitää mielen avoinna. Kaiken kaaoksen keskellä yksi tärkeimmistä seikoista on ollut se, että olen noussut joka päivä sängystä. Silloinkin kun ei ole huvittanut yhtään tai olen nukkunut vain pari tuntia tai silmäni ovat turvonneet lähes umpeen itkusta.

Kaiken kokemani jälkeen olen iloinen siitä, etten luovuttanut silloin synkimmällä hetkellä. En tiedä, onko pahin jo takana, mutta toivon sitä koko sydämestäni. Nyt yritän ottaa kaiken irti tästä mahdollisuudesta viettää vähän vapaampi vuosi. Se tuo mukanaan varmasti paljon uusia, mielenkiintoisia kokemuksia ja opettaa minulle valtavasti uusia asioita.

Sellainen avautuminen tällä kertaa! Sen myötä haluan toivottaa tsemppiä kaikille niille, jotka ovat keskellä elämän muutosmyllerrystä ja etsivät uutta suuntaa elämällensä.