Kaamoskaaos

En oikein tiedä, mistä aloittaisin. Blogi on ollut niin pitkään hunningolla, etten oikein enää muista, miten tätä hommaa tehtiinkään. Päästäkseni takaisin blogimaailmaani selasin kuluneita blogivuosiani ja hämmästelin, miten ihmeessä elämässäni on ollut aika, jolloin päivitin monta kertaa viikossa blogiani. Tällä hetkellä tuntuu vaikealta saada julkaistua edes yhtä tai kahta tekstiä kuukaudessa.

Huhtikuussa päätin pitää blogistani hengähdystauon ja tällä hetkellä tuntuu, ettei tuolle tauolle näy loppua vielä pitkään aikaan. Välillä kaipaan kuitenkin ihan hirveästi säännöllistä kirjoittamista ja tuntuu, että olen tavallan menettänyt osan itsestäni, kun en sitä enää tee.

Vaihtaisin Mindin kanssa paikkoja niin mielelläni!

Elämässäni on vain yksinkertaisesti tapahtunut niin suuria muutoksia tämän vuoden aikana, etten ole enää löytänyt blogin kirjoittamiselle luonnollista paikka elämässäni. Arki rytmittyy todella eri tavalla nyt, kun en enää elele sinkkuboksissani, vaan jaan sen toisen ihmisen kanssa. Tuntuu myös, että joudun nykyään kirjoittamaan elämästäni tietyllä tavalla sensuroidummin, kun pitää varoa, etten loukkaa toisen ihmisen yksityisyyttä teksteissäni. Parisuhteessa eläminen pitkän tauon jälkeen on vaatinut totuttelua ja olisi ihanaa päästä purkamaan sen herättämiä ajatuksia ja tunteita myös tämän blogin kautta, mutta koen, että se olisi väärin avomiestäni kohtaan.

Toinen asia, mikä on syönyt blogiaikaa on työni, joka on ollut todella kuormittavaa koko syksyn. Mediassa on lähiaikoina nostettu esiin useita opettajan työn negatiivisia puolia ja voin ikävä kyllä allekirjoittaa niistä jokaisen. Liian suuri työmäärä, liian suuret opetusryhmät, järjetön määrä palavereita eri tahojen kanssa, oppilaiden ja huoltajien asiaton käytös, uuden opetussuunnitelman kohtuuttomuus jne. Harvassa ovat ne päivät, jolloin en meinaa luhistua työni alle.

Väsymys, ahdistuneisuus, itkuisuus, kyynisyys, erilaiset kivut ja säryt ovat arkeani. Yritän epätoivoisesti löytää intoa työtäni kohtaan, mutta tuntuu, että olen vain umpikujassa. En oikein tiedä, ahdistunko tällä hetkellä enemmän työstäni vai siitä faktasta, ettei minulla tällä tutkinnolla ole juuri muita vaihtoehtoja. Päästäkseni ulos umpikujastani aloitin opinnot avoimessa AMK:ssa, jotta voisin tulevana lukuvuonna hakea yhteisöpedagogin monimuoto-opintoihin. Se kuitenkin vaatisi opintosuorituksia kevääseen mennessä 25 opintopisteen edestä, mikä tuntuu tällä hetkellä täydeltä mahdottomuudelta. Ensi vuoden suunnitelmat ovat siis aivan levällään, mutta alan olla koko ajan varmempi, etten voi jatkaa kolmatta vuotta putkeen luokanopettajana. Jos jatkan, se syö minut elävältä.

Reilu pari vuotta sitten mietin, ennen Etelä-Afrikan matkaani, miten tulen selviämään aikuisuudesta, työelämästä ja sen oravanpyörästä. Ikävä kyllä, monet silloiset pelkoni ovat osoittautuneet todeksi. Aikuisuus ei todellakaan ole ollut helppoa, eikä kovin usein hauskaakaan. Se on tehnyt minusta ihmisen, jota en aina edes tunnista itsekseni. Ja se on pelottavaa.

Siinä se nyt on. Mustana valkoisella. Pieni osa siitä kaaoksesta, jota kannan sisälläni viikosta toiseen. Toivon, että sen kirjoittaminen pienentäisi edes aavistuksen sen taakkaa sisälläni. Samalla tajusin, miten hirveän kova ikävä minulla on blogiani. Ehkä vielä joskus elämässäni koittaa aika, että voin palata sen pariin täysipainoisemmin. Se aika ei kuitenkaan ole vielä.

Toivottavasti teidän muiden kaamos ei ole alkanut yhtä sekavissa tunnelmissa :)