Vaikka syksy on lempivuodenaikani, marraskuu on kuukausi, jonka yli voisin hypätä lähes joka vuosi. Viime vuoden marraskuu taisi olla vain se poikkeus, joka vahvisti säännön. Tänä vuonna sen kaamos onkin taas vienyt tuttuun tapaan mennessään. Työmäärä on ollut valtava, Mindin vointi on ollut välillä todella huono, oma terveys on ollut koetuksella ja muillakin elämän osa-alueilla on ollut huolia ja vastoinkäymisiä.
Vaikka viikot ovatkin vierineet vauhdilla, tuntuu jokainen päivä valtavalta ponnistukselta. Unirytmini on aivan sekaisin ja jokainen päivä alkaa väsymyksen vallassa. Jokainen tehtävä töissä tai vapaalla tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta ja kuluttaa jo valmiiksi vähäisiä energiavaroja. Töissä on jaksettava olla sosiaalinen ja hyväntuulinen, mikä taas purkautuu moninaisin tavoin vapaalla.
Turhauttaa, ahdistaa, ärsyttää ja väsyttää jatkuvasti. Liian moni hymyistäni ja nauruistani on pakotettuja. Vaikka vasta vuosi sitten lupasin itselleni, etten enää koskaan luopuisi niistä kahdesta. Tuntuu, että mieleni on kuin marraskuinen meri. Tummien aaltojen väliin mahtuu hetkellisiä valonpilkahduksia ja aitoja naurunpurskahduksia, jotka edellistä synkempi aalto vie mennessään.
Olen kasvanut siihen malliin, että on vain oltava vahva, tapahtui mitä tapahtui. Noustava ylös jokaisen vastoinkäymisen jälkeen ja käännettävä ne voitokseen. Mutta välillä suurinta vahvuutta voi olla myöntää olevansa heikko. Ja oman heikkouteni olen joutunut kohtaamaan tänä syksynä monta kertaa.
Suomalainen yhteiskunta asettaa yksilölle niin suuret paineet, etten enää ihmettele, miksi niin moni sekoaa, tappaa itsensä (ja perheensä) tai muuttaa pois täältä. Koko ajan pitäisi saada aikaan ja suorittaa enemmän. Ja omaa heikkouttaan ei missään nimessä pidä näyttää muille. Kulissit on pidettävä pystyssä, vaikka niiden takana tapahtuisi mitä tahansa.
Viimeisin havahdukseni asiaan liittyen tapahtui viime viikonloppuna. Olin viettänyt mukavan lauantaipäivän isin ja Mindin kanssa ja kaikki vaikutti olevan taas paremmin kuin pitkään aikaan ja oli helppo hymyillä. Kunnes tuli yö ja Mindi alkoi ripuloida. Se muuttui nopeasti hyvin veriseksi ja jatkui koko yön noin puolen tunnin välein. Kun aamulla Mindi vielä oksensi kaikki aamulääkkeensä, oli pakko lähteä jälleen kerran päivystykseen.
Ja silloin se ajatus välähti mieleeni. Kaiken sen valvotun yön väsymyksen, lamauttavan huolen, itkusta turvonneiden silmien ja marraskuisen sateen keskellä. Hetken aikaa siinä ajaessani mietin, miten helppoa olisi vain kaahata jotain kalliota päin ja lopettaa se kaikki. Tuo ajatus kesti vain hetken, ravistelin sen nopeasti pois mielestäni ja jatkoin matkaani päivystykseen.
Se kuitenkin havahdutti minut tajuamaan, miten pitkään olen sinnitellyt jaksamiskykyni äärirajoilla. En tietenkään halua tappaa itseäni tai Mindiä. Tuo ajatus vain toi esiin sen, miten kipeästi kaipaan hengähdystaukoa tästä kaikesta kaaoksesta, jota tällä hetkellä elämäkseni kutsutaan. Ja se kertoo siitä, miten turhautunut olen tähän tilanteeseen, johon en voi itse kuin vain hyvin vähän vaikuttaa.
Tuon kokemuksen myötä muistin taas, miten vaarallista on aina vain yrittää olla vahva. Jokaisen on saatava olla heikko. On saatava itkeä, kun siltä tuntuu. On saatava tukea lähimmäisiltään murheisiinsa, kun ei jaksa niitä enää yksin kantaa. Minä olen siitä onnekas, että ympärilläni on paljon aidosti välittäviä ihmisiä, jotka ovat olleet apunani näinä haastavina aikoina. Ja silti olen ollut lähellä uppoamista.
Monilla ei ole ympärillä ihmisiä, joihin tukeutua elämän myrskyissä. Voin vain kuvitella sen ahdistuksen määrän, joka heidän sisällään velloo. En voi muuta kuin toivoa, että valo vielä jonain päivänä voittaa heidän mielensisäisen kamppailun. Ja että omakin taisteluni kääntyisi taas aurinkoisempaan suuntaan.
Valtavasti tsemppiä myös kaikille muille marraskuun harmauteen. Ehkä se tästä taas iloksi muuttuu, kun perjantai 13.päiväkin on kohta selätetty! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti