Liian suuria odotuksia

Tänään oli tarkoitus julkaista pohdintoja kodin merkityksestä ja kuvia uudesta kodistani, mutta, koska kyseessä on minun elämä, kaikki ei taas mennyt niin kuin Strömsössä. En edes jaksa selittää koko kuviota, niin paljon ärsyttää, kun täällä ei vieläkään ole kaikki niin kuin pitäisi. Tällä kertaa se ei edes pelkästään johdu omasta aikaansaamattomuudestani, vaan myös minusta riippumattomista tekijöistä. Mutta kyllä ne kuvat vielä tulevat, toivottavasti jo ensi viikolla.

 

Muun muassa tuosta johtuen pinna on tällä hetkellä aika kireänä, kun menin lupaamaan perheelleni pitäväni tuparit huomenna. Kämppä on edelleen kaaoksessa ja pitäisi vielä leipoakin jossain välissä. Niinpä päätin tulla avautumaan blogiini asiasta, mikä varmasti edistää asiaa ihan älyttömästi. No, välillä on vaan pakko purkaa paineita!

 

Tällä viikolla olen tajunnut luoneeni aivan liian suuria odotuksia itseäni kohtaan ja huomannut lähes päivittäin turhautuvani, kun ne odotukset eivät täytykään. Olen tuntenut itseni lusmuksi, vaikka olen ollut kolmena päivänä sijaisena. Olen pitänyt itseäni säälittävänä, kun olen joutunut pyytämään apua vanhemmiltani Mindin hoidossa tai asuntoon liittyvissä asioissa. Olen kironnut itseäni, kun en ole jaksanut järjestellä loppuja tavaroitani tai siivota. Olen soimannut itseäni, kun olen jättänyt yhdenkin treenin välistä ja sortunut sen sijasta herkuttelemaan.

 

Sen lisäksi, että olen odottanut itseltäni liikoja, olen odottanut sitä myös muilta. Ja kun ihmiset eivät sitten olekaan toimineet odotusteni mukaisesti, henkinen pikkulapseni on nostanut itkupotkuraivarit pääni sisällä. Tällä viikolla noita tunteita on herättänyt muun muassa läheiseni, miehet ja oppilaat. Siinä sitä sitten on vain yrittänyt purra hammasta ja pidätellä kyyneleitä, kun olisi tehnyt mieli huutaa ja hakata raivopäisesti kaikkea.

 

En minä halua olla tuollainen ihminen. En halua olla täydellisyyden tavoittelija, joka puskee itseään ylisuorittamiseen. En myöskään halua olla kiukutteleva ja itsekeskeinen kakara, joka polkee jalkaansa, kun kaikki ei menekään oman pillin mukaan. Ehkä tämä muutto sekä  kaikkeen uuteen ja vanhaan tottuminen ovat sittenkin verottaneet enemmän voimavarojani kuin olen suostunut itselleni myöntämään.

 

On muistutettava itseään siitä, että on okei, jos ei jaksa. Ei joka päivä tarvitse saada aikaan suuria tekoja. Joskus päivän tärkein teko voi olla se, että kaappaa koiransa kainaloon ja antaa sille sen kaipaamaa huomiota. Tai se, että saa ystävänsä purskahtamaan nauruun ankean päivän jälkeen. Tai se, että pysähtyy aidosti kuuntelemaan, mitä asioita oppilaalla on mielessä.

On myös okei ärsyyntyä maailman pienimmistä asioista, kunhan niitä ei jää märehtimään loputtomasti. Niinpä lopetan niiden miettimisen tähän ja keskityn taas niihin piristäviin asioihin, kuten tähän ihanaan piirustukseen, jonka sain yhdeltä oppilaalta. Taidan laittaa sen jääkaapin oveen, jos sen voimalla saisin väkerrettyä vaikka sen kakun. Siivota kerkeää sitten huomennakin!

Hyvää viikonloppua ja itsenäisyyspäivää kaikille :)