Sivut

tiistai 31. joulukuuta 2013

Asioita, joita tein ensimmäistä kertaa vuonna 2013

Näin uuden vuoden kynnyksellä on hyvä aika muistella kulunutta vuotta 2013. Jos joku olisi sanonut vuoden alussa, että tästä vuodesta tulisi yksi kaikkien aikojen parhaista vuosistani, en varmasti olisi uskonut sitä. Enkä usko sitä oikeastaan vieläkään! Alkuvuosi erotuskineen ja muuttoineen enteili ankeinta vuotta ikinä, mutta toisin kävi. Jaksan hämmästellä, mitä olen tehnyt elämässäni oikein, kun olen saanut osakseni tänä vuonna niin paljon iloa, onnea ja upeita kokemuksia. 

Ehkä kaikki on ollut lucky number 23 ansiota, koska tammikuun 23. päivän jälkeen elämä alkoi näyttää paljon paremmalta. Tai sitten onnellisen elämän salaisuus piilee sittenkin asenteessa. Päätin jo heti tammikuussa, että 23-vuodestani tulee hyvä, mutta siitä tuli paljon parempi kuin osasin missään haaveissani kuvitella. Yksi asia, mikä on myös tuonut elämääni paljon iloa ja uusia kokemuksia, on viime vuodenvaihteessa tekemäni lupaus siitä, että teen vähintään kerran kuukaudessa jotakin sellaista, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Lupaus ylittyi moninkertaisesti ja ajattelinkin nyt tehdä pienen katsauksen siitä, mitä kaikkea päädyin tekemään ensimmäistä kertaa vuonna 2013.

Tammikuu alkoi tosiaan melko ankeissa merkeissä, kun muutin pois avoliitosta. Koska lopullinen ero tapahtuikin melko nopealla aikataululla, otin vastaan ensimmäisen kämpän, jonka vain sain. Niinpä edessä oli muutto koko opiskelu-urani ensimmäiseen opiskelija-asuntoon. Pelkäsin tietysti pahinta, mutta sainkin yllättyä positiivisesti. Asuntoni on tilava, sen sijainti on loistava, sisustamalla siitä sai kodikkaan ja taloyhtiö on rauhallisin, missä olen koskaan asunut. Ainoat huonot puolet, joita keksin nykyisestä kodistani ovat melko kallis vuokra, liian niukka lämmitys talviaikaan sekä tiskikoneen ja henkilökohtaisen siivoojan puuttuminen :D


Opiskelija-asunnossa asumisen lisäksi pääsin tammikuussa katsomaan ensimmäistä kertaa elämässäni stand up-esitystä, jonka Viivi tarjosi minulle synttärilahjaksi. Esitys oli todella viihdyttävä ja nauraa sai lähes koko ajan. Esityksen jälkeen ihmettelinkin, miksi en ole tutustunut stand upiin aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Helmikuun kokeilut aloitin suuntaamalla Camillan kanssa ensimmäistä kertaa opettajaksi opiskelevien Talvipäiville, jotka järjestettiin tänä vuonna Raumalla. Talvipäivien aikana sain useita uusia kokemuksia, kun muun muassa yövyin ensimmäistä kertaa koulussa ja pääsin Karri Koiran ja Ruudolfin keikalle. Opiskeluaikana on tullut käytyä hävettävän vähän missään opiskelijatapahtumissa, joten oli ihan kivaa päästä vaihteeksi niidenkin tunnelmaan.


Helmikuussa innostuin myös koettelemaan elokuvissa käymiseen liittyviä rutiinejani. Niinpä suuntasin elokuvateatteriin ensimmäistä kertaa yksinäni. Menin katsomaan elokuvan Selviytyminen, joka kertoi Thaimaan tsunamista. Elokuva oli todella hyvä, mutta myös todella ahdistava ja koskettava. Onneksi olin tajunnut ottaa itselleni paikan takarivistä, koska itkeä vollotin yksinäni niin paljon, että aiheutin lähes tsunamin itse elokuvateatteriin! Yksin elokuvissa käyminen ei kuitenkaan ollut yhtään niin epämukavaa kuin olin kuvitellut. Tuon kerran jälkeen olenkin jo käynyt monta kertaa elokuvissa ihan itsekseni, mikä on ollut mukavaa vaihtelua.

Toisen elokuvarutiineihini liittyvän kokeilun tein, kun kävin Viivin kanssa katsomassa elokuvan 21 tapaa pilata avioliitto. Olimme juuri käyneet syömässä, minkä takia olin aivan ähkyssä, joten päätin ensimmäistä kertaa suunnata elokuviin ilman naposteltavaa. Se kokeilu oli vuoden aikana tehdyistä ainoa, joka ei tuottanut iloa! Vaikka olinkin aluksi ihan täynnä, saivat vierustoverien popcornien tuoksut ja karkkipussien rapistelut kaipaamaan omia eväitä kovasti. No, tulipahan ainakin varmistettua, että osa elokuvanautintoa oikeasti syntyy niistä herkuista.

Maaliskuun kokeiluksi muodostui tämän blogin perustaminen. Ajatus omasta blogista oli muhinut mielessä jo pidemmän aikaa, mutta vasta maaliskuussa sain otettua itseäni niskasta kiinni asian suhteen. Kiitos Camillan avustuksen, sain kun sainkin, Travelisan pystyyn ennen maaliskuun loppua. Blogin pitäminen on avannut oven aivan uuteen maailmaan ja olen sen kautta saanut todella paljon iloa elämääni. On ollut ihanaa päästä kirjoittamaan suurimmasta intohimostani matkustamisesta ja siinä samalla muusta elämästäni ja ajatuksistani. Välillä tietysti tuntuu vaikealta keksiä mitään kirjoitettavaa, mutta yleensä odotan kirjoittamaan pääsemistä sormet syyhyten. Lisäksi on ollut aivan mahtavaa saada palautetta kirjoituksistani, kannustusta ja kuulla lukijoiden ajatuksia. Joten suuri kiitos teille kaikille, jotka käytte säännöllisesti tai epäsäännöllisesti Travelisaa lukemassa. Te, teidän mielipiteet ja kokemukset merkitsevät ja antavat minulle todella paljon iloa. Toivottavasti olen onnistunut kirjoitusteni kautta antamaan edes vähän siitä ilosta myös teille :)


Huhtikuussa menimme Emilyn ja Camillan kanssa katsomaan speksiä ensimmäistä kertaa. Speksihän on siis opiskelijoiden toteuttamaa teatteriesitys, joka sisältää paljon improvisaatiota, laulua ja tanssia. Esityksessä oli mukana paljon OKL:n opiskelijoita, joten oli kiva bongata tuttuja lavalta. Esitys oli huikea, nauroin lähes koko ajan ja se peittosi mennen tullen monet "oikeat" teatteriesitykset. Lisäksi väliaikapullatkin olivat vielä ilmaisia :D

Toukokuussa päädyin puolivahingossa ensimmäistä kertaa Dannyn keikalle, kun Larun vierailulla ollessani, huomasimme hänen esiintyvän paikallisessa Bar 52:ssa. Sinnehän oli sitten vain pakko suunnata isolla porukalla. Tunnelma oli katossa alusta loppuun asti, joten kannatti ehdottomasti käydä.


Toukokuun lopussa veljeni Tuomas tuli kylään luokseni Turkuun ja silloin lunastin samalla joululahjani. Olin saanut Tuomakselta ja Anulta lahjakortin mäkiautoiluun, jota lähdimme Tumpin kanssa kokeilemaan. Ja vitsi, miten hauskaa puuhaa se oli! Varmasti menen vielä uudestaankin, siihen vauhdin hurmaan jäi koukkuun :D


Kesäkuussa koitti kauan odotettu matka minulle uuteen kohteeseen, kun lähdin vanhempieni kanssa synttärimatkalleni New Yorkiin. Koko matka oli käsittämättömän upea ja täynnä monia uusia kokemuksia, joista on mahdotonta valita parasta. Osa sydämestäni jäi pysyvästi NYC:iin ja sinne on päästävä vielä joku päivä takaisin.



Heinäkuun alku ja Ruissi tarjosivat jälleen muutamia uusia musiikkielämyksiä, kun näin muun muassa Kaija Koon ja HIM:n ensimmäistä kertaa livenä. Molemmat keikat olivat ihan mahtavia ja keikkaseura (Viivi) kaikista parasta.


Heinäkuun loppupuolella pääsin koettelemaan fyysisiä rajojani pitkästä aikaa, kun suuntasin Lemmenjoelle, jossa tein ensimmäisen useamman yön kestävän vaellukseni. Vaelluksen aikana valloitin myös tunturin ensimmäistä kertaa kävellen. Tuo vaellus on ehdottomasti yksi vuoteni kohokohdista, oli uskomattoman hienoa pystyä ylittämään itsensä ja päästä nauttimaan upeasta luonnosta.


Elokuussa pääsin tutustumaan luokkakokouksen saloihin ensimmäistä kertaa elämässäni. Vaikka paikalla oli vain alle puolet luokasta, oli tunnelma hyvä. Oli mielenkiintoista päästä kuulemaan toisten elämistä ja jutella pitkästä aikaa monien sellaisten ihmisten kanssa, joita ei ollut nähnyt vuosiin. Lisäksi oli hauskaa tietysti muistella ja nauraa ala-aste aikoja yhdessä.

Elokuussa pääsin myös kylpemään paljussa ensimmäistä kertaa ikinä, kun isi suureksi riemukseni hommasi sellaisen mökillemme. Mikä ihana keksintö <3 Vielä on kokematta paljuilu keskellä lumikinoksia ja pakkasia, mutta eiköhän senkin pääse vielä joku päivä kokemaan.


Syyskuussa olikin taas vuorossa itsensä ylittämistä, kun suuntasin Camillan johdatuksella Flowparkiin kiipeilemään. Puihin kiinnitetyt temppuradat tarjosivat jännitystä, riemua ja kunnonkohotusta. Radoilla seikkailu oli paljon kivempaa kuin olin kuvitellut ja tuo kerta tuskin jää viimeiseksi.


Lokakuussa saavutin taas eräänlaisen merkkipaalun, kun vaihdoin ensimmäistä kertaa autoon renkaat ihan itse. No okei, isi vahti vieressä, mutta kaikki hommat tein minä! Renkaiden vaihto oli myös yllättävän kivaa puuhaa, joten sitäkin täytyy ehkä vielä joskus kokeilla uudestaan.

Marraskuu tarjosi jälleen huikeaa musiikkiantia, kun suuntasimme Viivin kanssa Larun Bar 52:een katsomaan Matti Nykäsen keikkaa ensimmäistä kertaa :D Tunnelma keikalla oli loistava, hauskaa riitti ja päätyihän ilta myös ensimmäistä kertaa suomenruotsalaisille jatkoille.


Joulukuussa kävin Camillan kanssa ensimmäistä kertaa Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa Turun tuomiokirkossa. Ihana tilaisuus, joka toi joulun sydämeeni, varmasti menen uudestaankin vielä joku kerta.


Sen lisäksi saavutin joulukuussa pari merkkipaalua lisää, kun selvisin ensimmäisestä sinkkuvuodestani kunnialla ja painoin ensimmäistä kertaa vähemmän kuin 5 vuotta sitten. Sinkkuudesta nautin edelleen, mutta painosta sain nauttia vain pari päivää, kunnes joulumässäys palautti minut takaisin todellisuuteen :D 

Näiden kokemusten lisäksi olen tietysti muun muassa nähnyt monia elokuvia, lukenut useita kirjoja ja kokannut paljon uusia ruokia ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Ei ainakaan nyt heti tule mieleen, että niistäkään mikään olisi ollut huono kokemus.

Taitaa myös olla ensimmäinen kerta elämässäni, kun olen pystynyt toteuttamaan uuden vuoden lupaukseni. Ja, miten paljon enemmän se onkaan minulle antanut, kuin perus "en syö enää koskaan karkkia"-lupaukset. Vuosi 2013 jää ikuisesti muistoihini myös vuotena, jolloin todella löysin itseni ensimmäistä kertaa. On haikeaa luopua vuodesta, joka toi mukanaan niin paljon onnea, iloa ja uusia ihania kokemuksia. Toisaalta taas nurkan takana odottaa jo vuosi 2014, joka tuo mukanaan varmasti paljon uusia jännittäviä asioita. Joten, kiitos vuosi 2013, että olit minulle niin mahtava. Ja tervetuloa vuosi 2014, toivottavasti otat mallia edeltäjästäsi. 

Toivottavasti myös teillä muilla on ollut onnistunut vuosi ja oikein onnellista uutta vuotta teille kaikille <3

Seuraavan kerran luvassa onkin sitten jo matkatunnelmia! :)

lauantai 28. joulukuuta 2013

Joulutunnelmia

Joulu on ohi. Oloni on sen jälkeen aina vähän ontto. Vuoden lempijuhlani on vietetty ja edessä on enää kuluneen vuoden viimeiset rippeet. Onneksi joulu tulee joka vuosi uudestaan, koska se saa aina niin hyvälle mielelle. Tämän vuoden joulu oli juuri sellainen kuin toivoinkin; rento, iloinen ja mukava. Ainoastaan lumi puuttui, minkä takia en käynyt ulkona lähes ollenkaan koko joulun aikana, enkä halunnut ottaa yhtään kuvaa ankeasta sadesäästä. Mutta muuten joulu oli täydellinen.

Jouluni siis kului kokonaan mökillämme Porvoossa, joka on ainoa paikka maailmassa, jossa saan oikean joulutunnelman. Tuntuu myös, että äiti ylittää itsensä joulukoristeluissa vuosi toisensa jälkeen. Koko mökkimme oli tänäkin vuonna oikea joulun ihmemaa. En edes yritä kuvailla mökin tunnelmaa, vaan annan kuvien puhua puolestaan.

 


Jouluaattoon liitty meillä ehkä eniten perinteitä. Itse aloitin sen tänäkin vuonna nauramalla aluksi Joulupukin kuumalle linjalle, jonka jälkeen oli nähtävä ihanista ihanin jouluelokuva Lumiukko. Perinteisiin kuului myös se, että elokuvan viimeisillä minuuteilla mummi alkoi käskeä kanavanvaihtoa, ettei joulurauhan julistus vaan menisi ohitse :D Sen jälkeen katsottiin tuo julistus, joka olisi tavallaan ihan mielenkiintoista päästä joskus seuraamaan livenä täällä Turussakin, mutta jouluni kytkeytyy niin tiivisti mökillemme, että en osaa oikein kuvitella viettäväni sitä missään muualla. Julistuksen jälkeen nautittiin riisipuuro ja maistettiin ensimmäiset palat kinkkua (joka oli tänä vuonna todella hyvää!).

Alkuillasta syötiin sitten oikein kunnon jouluateria, joka jakautui kahteen osaan. Ensin syötiin kylmät ruuat (kalat, mädit ym.), jonka jälkeen kaikki olivat niin ähkyinä, että oli pidettävä tauko, jonka aikana alettiin odottaa joulupukkia. Tänä vuonna Pukki oli sonnustautunut Jokerien viimeisen SM-liiga kauden kunniaksi narriasuun ja lahjoja saivat vain ne, joilla sykki narrisydän :D Onneksi Hjallis ei ollut varastanut kaikkia lahjoja, vaan meillekin jäi paketteja vielä enemmän kuin tarpeeksi!


Lahjojen jaon jälkeen siirryttiin lämpimiin ruokiin, kuten kinkkuun ja laatikoihin, tosin niitä ei jaksanut aattona syödä paljon yhtään. Loppuilta kuluikin lahjoja ihastellen, karkkia mässäten ja lautapelejä pelaillen. Kun vihdoin jaksoin siirtyä sänkyyn, oli vielä aloitettava joululahjaksi saatujen kirjojen lukeminen, joiden parissa kului tunti jos toinenkin.

Tänä vuonna oikeastaan kaikki lahjat olivat todella mieleisiä. Toivotuin lahja oli Fujifilm XP150 vesitiivis kamera, jolla pääsen räpsimään snorklaus-/sukelluskuvia tulevassa reissussa. Muita toivomuslistalla olleita lahjoja olivat Nälkäpeli-trilogia (joista olen jo ahminut kaksi ensimmäistä!), Jenni Vartiaisen ja Jukka Pojan levyt sekä retkipyyhe. Noiden lisäksi sain muun muassa paljon ihanaa Muumi-kamaa (ai, miten niin rakastan niitä? :D), lahjakortteja ja pieniä kivoja juttuja kotiin. Ihanin yllätyslahja oli kuitenkin pehmoinen fleecehaalari, jollaisesta olen haaveillut jo pitkään. Kaiken kaikkiaan aivan mahtavia lahjoja ja aivan liikaa siihen nähden, miten olen käyttäytynyt tänä vuonna. Joten kiitos kaikille antajille, ei kun siis Joulupukille ;P


Loppu joulu sujui myöskin melko perinteisissä merkeissä. Siihen kuului muun muassa liian paljon järkyttävän hyvää ruokaa, siitä seuranneen loputtoman ähkyn potemista vaakatasossa, saunomista, paljuilua, lautapelien ja nintendon pelailua, lukemista sekä jutustelua perheenjäsenten ja sukulaisten kanssa. Ehdottomasti ihaninta joulussa onkin juuri se rento oleilu läheisten kanssa ja totaalinen joutenolo usean päivän ajan. 

Juuri myös sen takia joulun loppuminen tuntuukin aika ankealta ja sen toivoisi aina jatkuvan edes vähän pidempään. Tänään oli kuitenkin pakko ottaa itseään taas niskasta kiinni ja ajaa järkyttävässä kaatosateessa takaisin Turkuun, koska päivät ennen reissuun lähtöä käyvät huolestuttavasti vähiin. Uskomatonta, että viikon päästä olen jo Thaimaassa ja minua odottaa siellä ihan uudet seikkailut. En käsitä sitä vieläkään, mutta ehkä se koneessa iskeytyy vihdoin myös omaan tajuntaani. Tällä hetkellä kun kaikki muut tuntuvat touhottavan matkastani enemmän kuin minä itse :D

Sellainen joulu meillä. Toivottavasti teillä muillakin oli ihana ja rentouttava joulu :)

lauantai 21. joulukuuta 2013

Tule joulu valkoinen...

Loma on vihdoinkin alkanut ja selvisin kaikesta kaaoksesta hengissä! Joulukin kurkkii ihan nurkan takana, joten vielä kun saataisiin jostain lunta tänne eteläänkin, niin kaikki olisi enemmän kuin täydellistä.

Viime sunnuntaina sain onneksi Camillan seurakseni Turun tuomiokirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja, jolloin minut viimeistään valtasi täydellinen joulumieli. En ollutkaan ennen ollut tuollaisessa laulutilaisuudessa, mutta tunnelma oli niin kohdillaan, että tuskin jää viimeiseksi. Turun tuomiokirkko on yksi Suomen kauneimmista kirkoista, joten ulkoisetkin puitteet olivat vaikuttavat. Lisäksi orkesteri oli todella hyvä ja täysi kirkko laulamassa siihen päälle kuulosti kerrassaan upealta. Tilaisuudessa laulettiin monet omista joululaulusuosikeistani ja lisäksi monia sellaisia, joiden olemassaolon olin jo ihan kokonaan kerennyt unohtaakin. Kokonaisuudessaan sykähdyttävä kokemus, jonka voimalla jaksoin paahtaa läpi stressaavan viimeisen viikon ennen lomaa.


Keskiviikkona oli graduni kritiikki ja samalla opponoin toisen opiskelijan gradun, joten alkuviikko oli enemmän kuin kiireinen. Tiistaina stressikäyräni saavutti huipentumansa, kun olin tehnyt usean tunnin ajan korjauksia opponoitavaan graduun ja päässyt jo sivulle 70 asti. Silloin Word lakkasi toimimasta ja samalla hetkellä tietysti tajusin, etten ollut muistanut tallentaa työtä mihinkään. Kaikki tehty työ valui sekunnissa hukkaan, jonka jälkeen huusin suoraa huutoa ainakin minuutin! Kaiken kruunasi stressioire numero 123, kun nenästäni alkoi vuotaa verta läppärille. Tuolloin teki kyllä mieli heittää hanskat tiskiin ja luovuttaa kaiken kanssa, mutta pienen kävelyn ja Viiville soitetun paniikkipuhelun jälkeen maailma alkoi näyttää taas vähän paremmalta. 

Keskiviikko tuli ja menikin sitten loppuen lopuksi yllättävän kivuttomasti ja nopeasti. Sain aamupäivästä väsättyä uuden opponoinnin ja gradun esittelykin sujui ihan ok, vaikka intouduinkin puhumaan ihan liian pitkään. Sain hyvää ja rakentavaa palautetta työstäni ja usko on, ainakin tällä hetkellä, kova, että kyllä siitä vielä valmis tulee, sitten kun palaan sen pariin taas maaliskussa reissuni jälkeen. Torstai ja perjantai kuluivat pitkälti yliopistolla, keskustassa, kampaajalla ja töissä. Harmikseni en ole voinut aloittaa vielä tänäänkään täysin löysäilyä, kun on täytynyt yrittää pakkailla ja laittaa kämppää edes jotenkin inhimillisen näköiseksi. Huomenna suuntana on kuitenkin Helsinki ja siitä matkani jatkuu todennäköisesti maanantaina kohti Porvoota ja meidän mökkiä, joka on minulle joulunviettopaikoista se one and only.


Pidän kaikki sormet ja varpaat ristissä, että tapahtuisi jokin ihme ja valtava lumisade suuntaisi Porvooseen tässä vielä ennen joulua. Pahoin kuitenkin pelkään, että tänä vuonna joulua ei vietetä yhtä ihanan talvisissa maisemissa kuin viime vuonna, vaan tiedossa on toissa vuoden tapaista sääankeilua. Kunhan ei vaan tulisi samanlaista myrskyä kuin silloin (pihallamme kaatui kolme valtavaa kuusta!). No lunta tai ei, tärkeintä on, että talon sisältä löytyy se oikea joulutunnelma ja läheiset, joiden kanssa siitä nauttia.

Jännitystä aiheuttaa tietysti sään lisäksi se, pääseekö pukki tulemaan ja onko onnistunut olemaan tarpeeksi kilttinä tänä vuonna, että saisi jotain lahjojakin. Perinteisen pukin lisäksi luonamme on viime vuosina vieraillut muun muassa somalipukki, eestipukki, Mikko Alatalo-pukki ja joulutaikuri :D Nähtäväksi jää, millainen pukki tänä vuonna jouluamme ilahduttaa.


Yleensä lahjapaketeista on löytynyt toivottuja lahjoja, mutta niiden lisäksi joulupukki on välillä yllättänyt varsin persoonallisillakin lahjoilla. Näistä yhtenä muun muassa Ruotsin armeijan paarit, joista pääsin etuoikeutetusti "nautiskelemaan" ensimmäisenä :D Lahjojakin tärkeämpää on tietysti se, että koko perheemme kokoontuu yhteen ja sen lisäksi saamme joulupyhien aikana vieraaksemme monia muita rakkaita sukulaisiamme.

On ihanaa, että ainakin kerran vuodessa olemme kaikki yhdessä ja saamme nauttia joulusta syöden, rentoutuen, saunoen, pelaillen, jutellen ja nauraen. Niin, eikä saa tietenkään unohtaa koiria, jotka ovat lähes aina olleet tärkeä osa jouluamme. Yhtenä jouluna Geena söi joulupukin parran, toisena enoni ja hänen vaimonsa koira kaatoi kuusen kolme kertaa ja kolmantena Mindi miinoitti koko talon haisevilla lahjapaketeillaan :D


Joulu on tietysti myös syömisen kulta-aikaa, minkä takia olenkin yrittänyt elää nyt ennen joulua vähän "terveellisemmin", jotta voin sitten jouluna nautiskella senkin edestä. Rakastan oikeastaan melkein kaikkia jouluruokia, niin suolaisia kuin makeita. Ja niitähän onneksi riittä joulupöydässämme! Jouluun kuuluu myös se, että vaikka olisi syönyt itsensä kuinka täyteen tahansa ruokapöydässä, aina pitää mässätä päälle vielä vähintään kilo suklaata ja muuta karkkia :D Lopputuloksena on siis noin kolme vuorokautta kestävä järkyttävän ihana ähky <3

Surkea kuva, mutta olennainen tulee selväksi. Äiti ajatteli viime vuonna hamstranneensa ihan liikaa karkkia, mutta kummasti ne kaikki olivat kadonneet tapaninpäivään mennessä!

Rakastan myös jouluun kuuluvia perinteitä, jotka toistuvat vuodesta toiseen samoina. Näihin kuuluvat muun muassa kuusen hakeminen metsästä, sen koristelu, lahjojen paketointi, Lumiukko-elokuva, joulurauhan julistus, joulupuuro, sauna, jouluateria, lahjojen avaus, lautapelit ja niin monet muut ihanat asiat. Ne luovat toivoa siitä, että jotkut asiat pysyvät hyvinä ja kauniina, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. 



Tältä joululta odotan myös erityisesti lepoa ja löhöilyä viime aikaisen stressin jäljiltä. Ihanaa päästä nauttimaan toimettomuudesta lähes viikoksi ja ladata akkuja ennen kuin suuntaan kohti Thaimaan seikkailuja. Tämän yhden lemppari joulukuvani myötä haluan toivottaa myös teille kaikille rakkaille lukijoille oikein mukavaa ja rentouttavaa joulua <3

Keskittykää te pojat vaan riehumiseen, mä syön sillä aikaa koko piparitaikinan :D

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Malja sinkkuudelle!

"Vai niin, siis jouduin nielemään, ei kämppää, ei poikaystävää. En olis saanut luottaa tähänkään. Se pistää miettimään, kun jotain yrittää ja silti ulos jää, ei sisään pääsekään. Se alkaa naurattaa, kun oppii huomaamaan, et kaikki katoaa, aikanaan"
(Anna Puu)

Väkisinkin tuolla postissa kirjeitä ja kortteja lajitellessa muistuu mieleen vuoden takainen elämäntilanteeni. Silloin oli käynnissä lähes viisi vuotta kestäneen parisuhteeni hautajaisprosessi, josta olin henkisesti tietysti täysin romuna. Töihin mennessä yritin aina saada itseni jotenkin ihmisen näköiseksi ja vääntää hymyn huulille, jotta kukaan ulkopuolinen ei näkisi, miten paljon minuun sattui. Ja yllättävää kyllä, se jopa toimi, työvuorot olivat minulle henkireikä, jotka pitivät minut edes jotenkin järjissäni kaiken sen henkisen kaaoksen keskellä.

Erolle tuskin on koskaan oikeaa aikaa tai paikkaa, mutta tuo ajankohta oli ehkä kaikista huonoin mahdollinen. Joulu kun on aina ollut lempiaikaani vuodesta, joten pelkäsin eron pilaavan myös koko jouluni. Itse olisin varmasti väkisin antanut tekohengitystä suhteelle vielä joulun yli, mutta vastapuoli teki kantansa sen verran selväksi, että suuntasin joulunviettoon eronneena. Ilmoitin asiasta läheisille ja kerroin samalla, etten halua asiaa vatvottavan joulun aikana. Päätin, että ero ei pilaisia vuoteni lempijuhlaa, vaan kerkeisin surra ja märehtiä myöhemminkin. Se oli yksi järkevimmistä päätöksistäni. Sain viettää mukavan joulun rakkaideni parissa ja ottaa etäisyyttä tilanteeseen, jota oli väännetty ja käännetty monet kerrat pitkin syksyä. Vuodenvaihde ei sitten sujunutkaan ihan niin järkevästi, vaan päädyin vetämään kauheat kännit, jotta unohtaisin kaiken. Siitä seurasi vain lähes vuorokauden pituiset treffit wc-pöntön kanssa. Viina ei tosiaan ole mun tapa hukuttaa murheita, se tuo niitä vain tuplasti lisää! 


Jokaisella erolla on tietysti omat syynsä, enkä ala niitä julkisesti sen enempää avata. Mutta oli suhteessa paljon hyvääkin, koska ei kukaan vietä viittä vuotta elämästään läpeensä huonossa suhteessa (en edes minä!). Rakkaus voi tehdä välillä todella sokeaksi, mutta lopulta oli vain parempi todeta, ettemme olleetkaan niin match made in heaven kuin aluksi luulimme. Vaikka suhde olisi pitänyt lopettaa varmasti jo paljon aikaisemmin, olen jokaisesta siinä vietetystä vuodesta kiitollinen. Ilman niitä, olisin tällä hetkellä varmasti hyvin erilainen ihminen, enkä tietäisi itsestäni läheskään näin paljon. Suhteesta jäi myös lukemattomia hyviä muistoja, matkoja ja hetkiä ja olenkin iloinen, että pystyn edelleen nauramaan exäni kanssa, ilman minkäänlaisia kaunoja. Lisäksi sain hänen perheenjäsenistään läheisiä, jotka tulevat toivottavasti aina pysymään osana elämääni. Aina erojen ei siis tarvitse olla likaisia, mutta helppoja ne tuskin koskaan tulevat olemaan.


SINKKU

Tuon statuksen jouduin kohtaamaan vuosien jälkeen viime joulukuussa, ja vasta nyt tajuan, että kulunut vuosi on ollut ensimmäinen todellinen sinkkuvuoteni. Ensimmäisen poikaystäväni tapasin 16-vuotiaana, jota edeltäneitä vuosia en laske sinkkuudeksi. Ne olivat vain epävarman teinitytön epätoivoista hapuilua löytää joku joka välittäisi. Ensimmäisen suhteeni päätyttyä oli vuorossa kyllä noin 10 kuukauden "sinkkukausi", jonka aikana tunsin aluksi kaikkien ovien maailmassa olevan auki juuri minua varten ja loppua kohden taas kyllästyin kaikkiin maailman miehiin. Ja juuri kun sitä vähiten odotin, törmäsin siihen ehkä kaikista epätodennäköisimpään vaihtoehtoon miehistä ja PAM! rakastuin.

Siitä seurasi sellainen vuoristorata ylä- ja alamäkineen, jollaiseen en olisi koskaan osannut valmistautua. Tuohon aikaan sisältyi myös yksi muutaman kuukauden ero, jonka aikana yritin myös hetken haahuilla sinkkuna, mutta henkisesti olin vielä täysin kiinni miehessäni. Silloin vajosin niin syvälle synkkyyteen ja sorruin moniin sellaisiin epätoivoisiin tekoihin, joita on vielä nykyäänkin ahdistavaa muistella. Kun sitten tuon eron jälkeen palasimme takaisin yhteen, päätin, että jos koskaan enää päädymme samaan tilanteeseen, lähden, enkä enää katso taakseni. Ja kun tuo hetki vuosi sitten koitti, minä myös lähdin, enkä ole katsonut kertaakaan taakseni. Monet ystäväni ovat ihmetelleet, miten olen selvinnyt erosta niin yllättävän nopeasti ja tasapainoisesti, ja ainakin itse uskon syyn olevan juuri tuossa päätöksessä. 

Mutta takaisin sinkkuuteen, joka on kuitenkin tämän kirjoituksen pääinspiraatio. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sinkkuus olisi ahdistanut minua aluksi. Oli aikamoinen shokki alkaa opetella elämään yksin, kun oli sitä ennen viettänyt useita vuosia opetellen elämään jonkun kanssa. Tuota prosessia ei myöskään helpottanut se fakta, että sinkkuutteen, etenkin naisten, suhtaudutaan yleisesti ennemmin negatiivisesti kuin positiivisesti. Naisten sinkkuus tuntuu olevan suotavaa ainoastaan ennen 20 ikävuotta, 20-25-vuotiaana alkaa niskaan sadella kannustavia "Kyllä sinä vielä jonkun löydät"-kannustuksia, 25-35-vuotiaana ympärillä aletaan kuiskia: "Mikähän tossakin on vikana, kun sillä ei ole miestä?" ja auta armias, jos olet sinkku vielä yli 35-vuotiaana, niin se on kylmästi GAME OVER! Silloin on parempi vaan hyväksyä kohtalonsa vanhanapiikana ja hankkia seuraksi lauma kissoja.


Lisäksi naisten sinkkuudessa tuntuu olevan kaksi kategoriaa. Joko olet se epätoivoisesti elämänsä miestä etsivä luuseri tai sitten olet se epätoivoisesti itseään baarissa tyrkyttävä horo. Se on sitten henkilökohtainen voivoi, jos et sovi kumpaankaan muottiin! Miehillä taas kaikki on tässäkin asiassa helpompaa: 35-vuotiaiksi he ovat meneviä poikamiehiä ja siitä eteenpäin he muuttuvat vuosi vuodelta "charmikkaammiksi" ja ottavat itselleen 20 vuotta nuoremman vaimon, jonka kanssa tehtailevat lapsia vielä kuolinvuoteellaankin. Stereotypioita, tiedän, mutta jostain käsityksistä nekin saavat alkunsa.


Yksinäinen, epätoivoinen, onneton, puolikas...Tuossa vain osa niistä mairittelevista ilmaisuista, joihin törmää sinkkuuteen liittyvissä keskusteluissa. Minkä takia vielä nykymaailmassa, joka pröystäilee tasa-arvoisuudellaan, naisen elämän onnistuminen määritetään pitkälti sen mukaan, kuinka hyvän miehen hän onnistuu saamaan? Tai ei sillä väliä, vaikka ei olisi niin hyväkään, kunhan on mies! Itsekin ajattelin ennen, että elämäni on onnistunut vasta sitten, kun vietän tasapainoista perhe-elämää omakotitalossa. Nyt mietin, että ehkä ruusuinen perheidylli onkin vain vilkkaan mielikuvituksen luoma illuusio, joka on hyvin kaukana todellisuudesta.

Nykyään tiedän, että elämäni on arvokas ja onnistunut, vaikka en koskaan enää löytäisi oikeaa tai väärää miestä itselleni. Tiedän myös, etten ole yksinäinen, vaikka olenkin yksin. Kuluneen vuoden aikana olen saanut myös tutustua itseeni täysin uudella tavalla. Kuka olen? Mistä pidän? Mitä haluan? Mikä tekee minut onnelliseksi? Olen oppinut tämän matkan varrella uskomattoman paljon asioita itsestäni ja tiedostanut sellaisia puolia, joiden en edes tiennyt olevan olemassa. Olen tajunnut, että elämässä on vain yksi varmasti pysyvä ihmissuhde, suhde itseensä. Jos se ei ole kunnossa, eivät elämän muutkaan ihmissuhteet voi olla kunnossa. En tarvitse miestä ollakseni kokonainen, olen tällaisenaankin kokoNAINEN. Yksi käännekohta tässä koko prosessissa oli ihanan Jennyn kirjoittaman Ikisinkku blogin löytäminen kesällä. Todella upeaa ja inspiroivaa, että joku uskaltaa kirjoittaa niin rohkeasti, rehellisesti ja persoonallisesti omasta sinkkuudestaan, miehistä ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä.

En kaipaa tällä hetkellä parisuhdetta, koska elän edelleen kuherruskuukautta itseni kanssa, minkä lisäksi nautin huolettomasta flirttailusta ja tapailusta. Elämä on kuitenkin aina täynnä yllätyksiä, joten pidän ovet avoinna kaikille mahdollisuuksille. Sitten joskus, jos elämässäni koittaa aika uudelle parisuhteelle, koen olevani siihen valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin. Kun on löytänyt edes jonkinlaisen sisäisen rauhan itsensä, menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa, on helpompi kuvitella vielä joskus jakavansa ne jonkun toisen kanssa. Tiedän myös, että tulevaisuudessa en aio suostua yhtä isoihin kompromisseihin kuin aikaisemmin tai päätyä muuttamaan itseäni toisen takia. Nyt tiedän, ettei elämä lopu sinkkuuteen, päinvastoin, joten minun ei tarvitse roikkua onnettomassa suhteessa vain sen takia, etten olisi yksin. 



Sitten pitäisi varmaan kirjoittaa jotain superhehkutusta sinkkuuden hyvistä puolista. Ehdoton lempparini on tietysti se, että saan tehdä tai olla tekemättä juuri sitä, mitä itse haluan. Ei tarvitse kysyä toisen mielipidettä tai lupaa yhtään mihinkään, vaan voin tulla ja mennä koska vaan. Voin jättää kämpän siivoamatta vaikka kuukaudeksi, eikä kukaan ala valittaa siitä.

Parisuhteessa ollessani koin myös aina olevani huono ystävä, koska ei muka ollut aikaa ystäville. Saan kiittää onneani, että elämässäni oli muutama niin hyvä ystävä, että he pysyivät rinnallani silloinkin, kun en sitä ansainnut. Nyt sinkkuna arvostan ystäviäni enemmän kuin koskaan. Mikään ei ehkä ole parempaa kuin järjestää kunnon tyttöjenilta herkuttelun ja juoruilun parissa. Ja nykyään jaksan ruotia myös ystävien parisuhdekuvioita suurella innolla, kun ei ole enää omia vatvottavana!

Sinkkuna olen myös uskaltautunut kokeilemaan ihan eri tavalla uusia asioita, joista olen saanut nauttia koko vuoden. Muutenkin olen nauttinut elämästä uudella tavalla, tuntuu kuin kaikki aistini olisivat heränneet horroksesta eloon. Elämä ei ole läheskään niin vakavaa kuin ennen, vaan pystyn nauramaan loputtomasti maailman typerimmille asioille ja etenkin itselleni. Itken vähemmän, en edes muista koska olisin riidellyt viimeksi kenenkään kanssa, syön terveellisemmin ja kuntoilen enemmän. Sinkkuus onkin tuonut mukanaan niin henkisen kuin fyysisenkin hyvinvoinnin.


Kaiken kaikkiaan kokemukseni sinkkuudesta ovat olleet enemmän positiivisia kuin negatiivisia. On uskomattoman hieno tunne seistä omin jaloin ja pärjätä elämässä omin avuin. Ja silloin kun ei pärjää, on olemassa onneksi perhe, hyvät ystävät ja Mindi. Heitä ilman en olisi nyt tässä, joten kiitos niille, joille se kuuluu. Kukaan ei pärjää elämässä täysin yksin, mutta tukiverkon voi löytää muualtakin kuin miehestä. En kiellä, etteikö hyvä parisuhde toisi mukanaan paljon sellaista, mitä yksin ei välttämättä voi kokea, mutta ainakin huonossa suhteessa kitumisen sinkkuus voittaa 100-0! Hyvä ihmissuhde on aina tavoittelemisen arvoinen asia, mutta on oikeastaan aika samantekevää, onko tuo suhde kumppaniin, perheenjäseneen, ystävään tai itseensä. Jokaisesta niistä voi löytää tasapainon elämäänsä.

Pitkästä aikaa olen oikeasti ylpeä jostakin suorituksestani. Selvisin ensimmäisestä sinkkuvuodestani kunnialla ja olen tyytyväinen elämääni. En takertunut menneeseen, en hakenut lohtua laastarisuhteesta, vaan kohtasin maailman just by myself. Ja hengissä ollaan, jopa ehjempänä kuin koskaan. Kannan sinkkuleimani ylpeydellä ja toivon, ettei kukaan muukaan nainen koe sinkkuuttaan koskaan häpeänä. Tänään (kunhan ensin selviän gradun kritiikistä ja toisen opponoinnista) nostan maljan itselleni ja muille upeille sinkkunaisille, jotka ovat täydellisiä juuri sellaisina kuin ovat. Ja lupaan tehdä sen tyylikkäämmin kuin tässä kuvassa! (tällöin vielä seurustelin, joten pistetään sen piikkiin :D)



"So raise your glass, if you are wrong in all the right ways!"
(Pink)


P.S Tietenkään sinkkuus ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista joka päivä, niin kuin ei ole parisuhdekaan. Toisina päivinä ahdistaa, toisina itkettää ja toisina masentaa. Mutta niidenkin päivien jälkeen tulee uusi päivä, jolloin taas hymyilyttää, naurattaa ja meinaa pakahtua onneen ja riemuun. Vaikeina päivinä pistän "voimabiisejä" soimaan täysillä ja bailaan niin kauan, että saan taas hymyn huulilleni. Tässä niistä muutama. Kannattaa kokeilla! Stay strong!


lauantai 14. joulukuuta 2013

Sekoavan sekopään sekavat sepustukset

Jos edellinen postaus henki arvokkuutta hillityssä ja hallitussa isänmaallisessa hengessä, niin nyt on sitten tiedossa sellainen ajatusoksennus ja valitusvirsi, että oksat pois! Tai, mitä voi odottaa postaukselta, jonka kirjoittamisen aloittaa pe-la välisenä yönä klo 02.23 pyörittyään lähes neljä tuntia sängyssä unettomana ja kirottuaan lähes kaiken mahdollisen elämässään. Se kai tässä bloggaamisessa juuri parasta onkin, kun välillä voi kirjoittaa oikeasti tärkeistä asioita ja välillä tämä taas toimii pikaisena terapiaistuntona, kun pää on sanomassa hetkenä minä hyvänsä RIKS, RAKS ja POKS!

Kulunut viikko on sujunut erittäin hektisissä merkeissä, eikä ole tosiaan tarvinnut miettiä, mitä oikein tekisi. Päivät ovat kuluneet tiukassa rutiinissa, joka on näyttänyt jotakuinkin tältä. Aamusta ylös ja lenkille Mindin kanssa, aamujumppa ja sen jälkeen väkertämään viimehetken paniikissa gradua. Jossain välissä olisi hyvä muistaa syödä jotain, lenkittää Mindi ja potea syyllisyyttä siitä, ettei kerkeä hengailemaan Mindin kanssa, vaikka kovasti haluaisi. Viiden aikaan suuntaan töihin postiin lajittelemaan kirjeitä ja kortteja lähteväksi ympäri maailmaa, josta pääsen kotiin yhdeksän-puoli kymmenen aikaan. Sen jälkeen jaksan juuri ja juuri katsoa Salkkarit tallennuksesta, lenkittää Mindin ja vaipua koomaan herätäkseni seuraavaan samanlaiseen päivään edes jotenkin pirteänä. Ja sitten kun olisi ollut se yksi yö, kun olisi voinut nukkua rauhassa, niin hengailen tietysti hereillä. PRKL!!! Toiskohan joulupukki mulle tänä vuonna normaalit yöunet? Tulis meinaan tarpeeseen.

Joulupostin lajittelun lisäksi kerkesin onneksi lähettämään omatkin joulukortit :)

No joo, hommahan toimii siis niin pitkään, kun mitään muuttujia ei tule matkaan. Koko systeemin voi kuitenkin kaataa niinkin vähäiset asiat kuin ruokakaupassa käynti, liian pitkä puhelu läheisen kanssa tai ylimääräinen tv-ohjelma, jonka haluan katsoa Mindin kanssa köllötellen. Sitten podetaankin taas vähän lisää huonoa omaatuntoa ja kirotaan, kun hommat eivät mene niin kuin oli suunnitellut. Yllätyksenä tämä tilanne ei tosiaan tullut, vaan osasin kyllä odottaa tätä joulukuista kaaosta, kun liian lyhyeen aikaan tungetaan gradun kritiikki, muut kouluhommat, työt joka arki-ilta, joulu- ja matkavalmistelut sekä itsensä, Mindin ja kodin ylläpito ja huolto. Yksi viikko takana ja toinen vielä hullumpi edessä ja olen täysin loppu. En käsitä, miten toiset ihmiset jaksavat vastaavaa tai pahempaa stressimäärää koko elämänsä! 

Maailman ihanimmat joulukuusenkoristeet, jotka ovat roikkuneet perheemme kuusessa, niin pitkään kuin pystyn muistamaan. Nyt ne ovat omassa kuusessani <3

Itselläni on aina ollut stressiherkkä kroppa, joten yleinen ketutus ei ole ainoa siitä aiheutuva vaiva. Muun muassa päänsärky, niska- ja hartivaivat, vatsakivut, iho-ongelmat, unettomuus, tavaroiden tiputtelu, itsensä kolhiminen ja herkkujen ahmiminen ovat jatkuvana seuranani tällä hetkellä kaiken muun kivan lisäksi. Paras keino stressin lievitykseen on tietysti aika ystävien, perheen tai Mindin kanssa, hyvänä kakkosena tulee avautuminen blogissa ja kolmantena se ajatus, että on sitä ennenkin selvitty pahemmastakin ja tullaan selviämään vielä tästäkin. Yksi, myös hyvin stressiin pureva, keinoni on hankkia iloa maailman lapsellisimmista asioista. Viime aikoina ne ovat olleet muun muassa joulukalenterin Hello Kitty-yllätykset, maailman söpöimmät lumiukkolapaset ja perintöjoulukoristeet, jotka sain suureksi kunniakseni ripustaa tänä vuonna omaan kuuseeni.

Maailman söpöimmät lapaset ovat vihdoinkin löytyneet!

Viime viikonlopunhan vietin tosiaan pidennettynä Lauttasaaressa, jossa juhlistimme sekä itsenäisyspäivää perjantaina että erään ystävän ylioppilasjuhlia lauantaina. Oli kyllä taas niin hauska viikonloppu, että sen voimalla olen jaksanut puskea tätäkin viikkoa eteenpäin. Itsenäisyyspäivää vietimme rauhallisesti kotona lähes koko perheen voimin. Äiti oli kyllä pistänyt jälleen kerran parastaan niin koristeluissa, kattauksessa kuin ruuissakin. Oppiikohan sitä koskaan itse loihtimaan vastaavia juhlaillallisia? 



Lauantai-ilta sujuikin riehakkaammissa merkeissä, kun vuorossa olivat tosiaan nuo kauan odotetut ylioppilasjuhlat. Juhlat kokosivat paikalle kiitettävästi larulaista edustusta niin nuoremmassa kuin vanhemmassakin ikäpolvessa ja kumpienkin suoritus oli melkoisen vakuuttavaa :D Viralliset juhlat viettettiin Villa Salinissa, jossa en ollutkaan itse aikaisemmin käynyt. Juhlapaikka oli viihtyisä ja hieno ja tarjoilut olivat myös herkullisia. Juhlien jatkot olivat tietysti, missäs muuallakaan kuin, Bistro Piratissa ja siellä tunnelma kyllä viimeistään repesi liitoksistaan. En ole ehkä koskaan nähnyt sitä niin täynnä ihmisiä! Iltaan kuului loputon määrä naurua, toinen toistaan huonompia juttuja, käsittämättömiä tempauksia, kaatumisia (sekä juomien että ihmisten!) ja tunteenpurkauksia. Kaikkea siis, mitä voi odottaa juhlilta, jota oltiin odotettu 7 ja puoli vuotta :D 

WTF? :D

Kuvia ilasta ei tullut otettua kuin muutamia ja nekin niin kauheita, että ajattelin säästää muut häpeältä, paitsi itseni! Siis oikeesti, mitä järkeä on laittaa itseään juhlakuntoon tunnin ajan, kun parhaimmassakin kuvassa näyttää tältä? :D Syytän ehkä kuitenkin myös vähän kuvaajaa, valaistusta, kuvakulmaa ja känniä, mutta silti!!! Jos jotain positiivista täytyy keksiä, niin ainakaan parin kuukauden aikana laihduttamani 5 kiloa eivät ole lähteneet naamasta, mikä on onni, koska ilman kaksarikuvia elämä ei vain olisi elämisen arvoista :D No, ainakin kaikille tuli tämän myötä selväksi, miksi naamani näkyy täällä blogin puolella suhteellisen harvoin!

Niin joo, blogiarvonnatkin tulivat ja menivät ja nyt sitten varmistui ainakin sekin, että blogini lukijat ovat samanlaisia kuin sen kirjoittajakin eli hiljaisia stalkkaajia :D Ei se mitään, olette rakkaita kuitenkin, ja muutamien rohkeiden kommentit otan sitten sitäkin suuremmalla lämmöllä vastaan. Täytyy ilmeisesti kehitellä joitain toisia keinoja ilahduttaa teitä tai toivoa, että nämä tekstit tekevät sen puolestani (joopajoo :D). Ainoastaan harmittaa se, että arvontojen palkinnot jäivät pyörimään turhina nurkkiini (täällä kun tätä kamaa on muutenkin ihan kiitettävästi!), kuten myös tämä ihanuus, jota seuraavan arvonnan palkinnoksi jo kerkesin kaavailla.


Sitten voisin vielä kitistä vähän säästä, joka on tällä hetkellä ehkä maailman ankein! Harmaus, pimeys, märkyys, kylmyys, tuulisuus ja liukkaus eivät tosiaan ole niitä puolia, joita Suomen sääoloissa rakastan. Missä se lumi oikeasti viipyy? Vaadin valkean jouluni!!! Ja muutenkin, haluan päästä nauttimaan kunnon talvikeleistä edes hetken, ennen kuin suuntaan kohti jatkuvan hikoilun paratiisia. 



Joulufiilistelyn aloittaminen marraskuussa muuten kannatti, koska tällä hetkellä sille ei vain ole aikaa. Onneksi kerkesin mutustella 20 joulutorttua, vähintään saman verran pipareita, ihastella Turun jouluvaloja, ostaa joululahjat, kuunnella joululauluja ja lähettää joulukortit ennen tätä pahinta kaaosta. Kaikesta kiireestä ja stressistä huolimatta tiedän, että joulu tulee tänäkin vuonna ja pian pääsen nauttimaan viikon toimettomuudesta maaseudun rauhaan. Kun vain selviän vielä yhdestä viikosta!


No ehkä lopetan nyt vihdoin tämän selostuksen ja palaan takaisin gradun pariin (lue: menen ahmimaan loputkin joululahjoihin tarkoitetuista suklaista :D) Toivottavasti teillä muilla joulunodotus sujuu vähän rennommissa merkeissä!

tiistai 10. joulukuuta 2013

Sinivalkoinen sydän

Joulu on lempijuhlani, mutta itsenäisyyspäivä on vuoden juhlapäivistä ehdottomasti se arvokkain. Tänä vuonna vietin itsenäisyyspäivää Helsingissä, josta palasin vasta eilen, minkä takia postaus on vähän myöhässä. Mutta itsenäisyys on sen verran hieno asia, että sitä olisi syytä ylistää vaikka joka päivä. Itse koen suurta ylpeyttä siitä, että saan olla suomalainen ja kiitollisuutta siitä, miten ehdottomasti ja rohkeasti sotaveteraanit olivat valmiita puolustamaan maamme itsenäisyyttä. En henkilökohtaisesti ymmärrä ihmisiä, joille suomalaisuus on kuin kirosana ja itsenäisyyspäivä pelkästään yksi vapaapäivä lisää kalenterivuodessa. Vuoteen mahtuu paljon merkityksettömiä juhlapyhiä, mutta itsenäisyyspäivä ei onneksi ole yksi niistä.  


Itse olen kasvanut vahvasti isänmaallisessa perheessä, joten arvostus Suomen itsenäisyyttä ja sotaveteraaneja kohtaan on selkäytimessäni. Minulle suomalaisuus merkitsee monia sellaisia arvoja ja asioita, joita en vaihtaisi mistään hinnasta. Ensinnäkin, vaikka kuinka väännettäisiin ja käännettäisiin, on Suomi hyvinvointiyhteiskunta. Tällä tarkoitan sitä, että Suomessa kinataan siitä, että opiskelijoiden, kotiäitien tai eläkeläisten pitäisi saada lisää tukea yhteiskunnalta, kun suurimmassa osassa maailman maissa ei edes tunneta sellaisia käsitteitä kuin opintotuki, äitiyspäiväraha tai kansaneläke. En kuitenkaan tarkoita, etteikö parannettavaa olisi, joissain asioissa paljonkin, ja itsekin sorrun usein kritisoimaan yhteiskunnallisia päätöksiä. Tyytyväisyys tappaa kehityksen, joten on hyvä, että kritiikkiä esitetään, koska Suomessa meillä jokaisella on siihen oikeus ja mahdollisuus.



Suomalaisia pidetään stereotypisesti juroina, juntteina, väkivaltaisina ja masentuneina alkoholisteina. Varmasti olemme myös tuota kaikkea, mutta se on silti vain hyvin pieni osa suomalaisuudesta. Itse arvostan suomalaisessa mentaliteetissa eniten suoruutta, täsmällisyyttä, luotettavuutta ja hiljaisuutta. Vaikka nuokaan piirteet eivät tietenkään päde kaikkiin suomalaisiin, juuri nuo asiat korostuvat itselleni, varsinkin matkustaessa. Jotkut asiat ja piirteet ovat niin itsestäänselvyyksiä, että niitä tajuaa arvostaa vasta, kun joutuukin kokemaan jotain täysin päinvastaista.


Tiedän, että kun taas suuntaan Aasiaan, tulen kaipaamaan suomalaisten tapaa sanoa asiat suoraan, toisin kuin aasialaisissa kulttuureissa, joissa pelätään kasvojen menetystä. En voi sietää myöhästelyä, mutta maailmalla tajuaa, että Suomi kuuluu niihin harvoihin maihin, joissa asiat oikeasti tapahtuvat ajallaan (ainakin lähes aina). En edes pysty muistamaan, kuinka monta kertaa olen matkustaessa joutunut huijatuksi tai ainakin huijauksen yrityksen kohteeksi. Suomessa taas voi lähes huoletta unohtaa ostokset, koiran tai vaikka vauvan julkiselle paikalle ja ne lähes 100 %:n todennäköisyydellä odottavat siinä vielä puolenkin tunnin kuluttua. Myös suomalaisten luontevaa hiljaisuutta alkaa kaivata ennemmin tai myöhemmin maailmalla. On vapauttavaa, kun ei tarvitse pakolla keksiä jotain turhaa small talkia, vaan voi välillä olla täysin hiljaa vaivaantumatta.


Vaikka arvostan tiettyjä piirteitä "suomalaisuudessa" se ei tarkoita sitä, että pitäisin sitä muuttumattomana tai etten arvostaisi muita kulttuureja. Suomalaisuuden, kuten koko ihmisyyden, suurin rikkaus on erilaisuus. Yksikään suomalainen ei ole samanlainen kuin toinen, niin kuin ei yksikään ihminen ole samanlainen kuin toinen. Silti haluan ajatella, että me kaikki ihmiset olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Siksi en hyväksykään ihmisten leimaamista pelkästään syntyperän, kielen tai ihonvärin perusteella. Mutta en myöskään hyväksy ihmisten hyysäämistä edellisillä perusteilla. Jokainen yksilö vastaa teoistaan, eikä yhdenkään yksilön pitäisi määrittää koko yhteisöä.


Rakastan myös monia hyvin konkreettisia suomalaisia asioita. Näitä ovat muun muassa monet ruuat ja herkut, desing, musiikki, kirjallisuus, elokuvat, sauna ja luonto. Mitä olisikaan elämä vaikka ilman ruisleipää, salmiakkia, Muumeja, Eppu Normaalia, Tuntematonta sotilasta, puhtaita metsiä tai kuumia löylyjä ja niiden jälkeisiä lumienkeleitä? Ihan vain muutaman mainitakseni.



Itsenäisyydestä puhuttaessa ei vaan voi ohittaa sotaveteraanien merkitystä. He olivat valmiita uhraamaan oman, perheen ja ystävien hengen sen puolesta, että meillä olisi vapaa ja oma maa, jossa kaikilla olisi hyvä elää. Meidän suomalaisten olisikin edes kerran vuodessa hyvä miettiä, mitä me olisimme nykypäivänä valmiita uhraamaan oman kotimaamme edestä. Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on nykyään niin itsestäänselvyys, että aivan liian harvoin tulee muistettua, miten paljon sen eteen on taisteltu ja uhrattu.



Jokaisena itsenäisyyspäivänä, missä päin maailmaa ikinä olenkin, mieleni valtaa suuri lämpö, nöyryys, ylpeys ja etenkin kiitollisuus. On upeaa saada olla suomalainen tänään ja toivottavasti myös tulevaisuudessa. Ainakin itse aion tehdä kaikkeni, että Suomi pysyy vielä tulevaisuudessakin paikkana, jonka tulevatkin sukupolvet voivat ylpeänä ilmoittaa kotimaakseen.


"Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuutta varten"

- Jalkaväen kenraali ja Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnrooth

Lopuksi vielä pieni pätkä mielestäni ehkä kaikkien aikojen hienoimmasta sävellyksestä, Sibeliuksen Finlandiasta.





keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Muutama mutka matkassa

Olen tähän asti pitänyt itseäni melko kokeneena matkustajana. Tulevan Thaimaan opetusharjoittelun/Aasian matkan kanssa olen kuitenkin joutunut kipuilemaan jo tähän mennessä niin monen ongelman kanssa, että välillä mietin, olenko sittenkin vain säheltävä keltanokka koko tässä matkustuksen ihmeellisessä maailmassa. Mutkia matkaan ovat aiheuttaneet muun muassa matkabudjetti, viisumi, asunto, lennot ja aikataulut. Juuri kun taas kerran luulin jo kaiken olevan kunnossa, päättivät thaimaalaiset sitten vielä aloittaa sen pirun mellakoinnin! *syvä huokaus*

Pari kertaa on käväissyt mielessä, onkohan tuleva reissu kaiken tämän säädön arvoinen, mutta ikuisena matkustusoptimistina haluan ajatella, että kunhan pääsen perille, kaikki asiat kyllä alkavat rullata. Usein sanotaan, että reissussa tärkeintä ei ole sen määränpää, vaan matka itsessään, mutta tässä tapauksessa odotan enemmän kuin paljon sitä, että pääsen upottamaan jalat Pattayan rantahiekkaan ja olen vihdoinkin perillä.


Kuten aika monesti muutenkin, pistän tämänkin härdellin yliopiston piikkiin, koska siitä alkoivat kaikki vastoinkäymiseni. Syksyn alussa suuntasin innoissani yliopiston kansainvälisistä asioista vastaavan henkilön puheille, jotta kerkeisin hyvissä ajoin anoa apurahaa harjoittelua varten. Ennen kuin ehdin edes esittää asiani kunnolla loppuun, minulle jo ilmoittettiin, että yliopiston käytännöt ovat muuttuneet tänä vuonna ja apurahaa ei enää myönnetä suomalaisiin kouluihin lähtijöille, koska se ei ole perusteltavissa tarpeeksi kansainväliseksi toiminnaksi. Voitte varmaan uskoa, että kävin läpi tuolloin kaikki mahdolliset kirosanat mielessäni, väänsin naamalle tekohymyn ja lähdin puhisten kotiin!  

Se siitä matkabudjetista sitten, mutta jo lähtiessäni yliopistolta päätin, että tämä unelma ei kaatuisi siihen, että yliopisto veti rahapussin nyörit kiinni. Joten ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto olivat säästöt. Olen aina ollut sitä mieltä, että säästämisessä ei ole juurikaan järkeä, jos siitä ei pääse koskaan nauttimaan. Eipä rahoilla haudassa mitään tee, joten parempi sijoittaa ne elämän aikana sellaisiin asioihin, jotka tekevät onnelliseksi. Niinpä kasvatin matkabudjettini ajatuksen tasolla noin 5000 euroon, mutta saa nyt nähdä riittääkö sekään. Ennen kuin olen liikuttanut ahteriani senttiäkään kohti Pattayaa, on rahaa kulunut jo noin 1600 euroa lentoihin, vuokratakuuseen, viisumiin, vakuutuksiin ja rokotuksiin. Kun tuohon lisätään sitten vielä ainakin loput asumiskulut Pattayalla, noin 3 viikon hotelliyöpymiset sekä kahden kuukauden syömiset, juomiset, ostokset ja aktiviteetit, niin pelottaa jo ajatuskin, kuinka suuriin summiin tuota budjettia vielä joutuukaan venyttämään!


No, kun olin selvinnyt matkabudjetin laajennusoperaatiosta, sainkin eteeni uuden probleeman, viisumin nimittäin. Olin jotenkin naivisti ajatellut, että ei kai siellä Thaimaassa tarvita viisumia, kun kaikki siellä reppureissaavat nykyään. Tai, että jos tarvitaan, niin sen on oltava ainakin helposti hankittavissa. No, viisuminhan siis tarvitsin, koska viivyn Thaimaassa yli 30 vuorokautta. Periaatteessa viisumin hankkiminen on helppoa, jos pysyy koko ajan Thaimaan rajojen sisäpuolella. Jos taas haluaa reissata muissakin maissa ja palata Thaimaaseen, on sekin helppoa, jos sen tekee noiden viisumiaikoijen puitteissa. Jos taas haluaa tehdä jotain noiden kahden välistä, tulee matkaan miljoona mutkaa, eikä vielä lähtiessäkään voi olla varma, tuleeko saatu viisumi sitten kelpaamaan paikan päällä. Ei liene vaikeaa arvata, mihin noista kolmesta vaihtoehdoista itse päädyin? Vimppaan tietenkin!!! :D

Viisumihakemusta varten sitten hankin yhtä jos toista lippua ja lappua (muun muassa 6 lentolippua, passi ja sen kopio, passikuvat, viisumilomake, tiliote ja käteistä) ja kun vihdoin ne kaikki olivat kasassa suuntasin Helsinkiin Thaimaan suurlähetystöön viisumia itselleni vinkumaan. Mitä järkeä muuten, että viisumihakemukset voi jättää vain arkisin klo 10-12? Homman olisi toki voinut hoitaa myös postitse, mutta kun ottaa huomioon, millainen säätö tuosta hommasta paikan päälläkin tuli, niin olen tyytyväinen, että päätin marssia lähetystöön ihan henkilökohtaisesti.

Pääkallopaikalla Helsingissä

Lopputuloshan oli siis se, että en saanut sitä viisumia, mitä lähdin hakemaan, vaan toisen viisumin vain yhdellä maahantulolla. Lähes kaikki lentoliput olivat siis täysin turhia ja pääsin vielä halvemmalla kuin mihin olin varautunut. Eli periaatteessa tulos oli parempi kuin hyvä, mutta epävarmuutta tuo vain vähän se, että en ole varma ymmärrettiinkö me virkailijan kanssa ihan toisiamme! Nyt sitten vain toivon kovasti, ettei mitään viisumiongelmia reissussa enää ilmenisi. Onneksi isi lupasi tulla hakemaan mut kotiin, jos joudun johonkin vankilaan :D

Johtuen muista matkaan liittyvistä säädöistä, havahduin vasta marraskuun alussa siihen, että ehkä siellä Pattayalla pitäisi olla joku kattokin pään päällä. Otin yhteyttä Pattayalla sijaitsevaan suomalaiseen kiinteistönvälitystoimistoon, joka näytti vuokraavan yksiöitä koulun lähellä. Sieltä ilmoitettiin heti, että kaikki asunnot olivat varattuja tammi-helmikuuksi, jos peruutuksia ei satu tulemaan. PANIIKKI!!! Tuolloin koin kyllä todellisia epätoivon hetkiä, kun ajattelin, etten oikeasti löydä asuntoa mistään. Sitten otin yhteyttä toiseen Pattayalla sijaitsevaan Home Hunter Thailand kiinteistönvälitystoimistoon ja suureksi onnekseni sain pikaisen vastauksen, että kaksi yksiötä oli vielä vapaana. Varasin niistä isomman itselleni samantien, joten nyt pitäisi sitten Pattayalla odottaa tällainen 20 neliöinen kämppä, jossa asustella.

Mitään tällaista ei ehkä ole odottettavissa, mutta muuten asunto vaikuttaa ihan toimivalta paketilta :D
Kuva: Wikimedia

Opetusharjoittelun lisäksi minullahan on siis tarkoitus tehdä muutamia reissuja itsenäisesti, ja harjoittelun loputtua Emily ja Camilla suuntaavat luokseni ja reissaamme yhdessä parisen viikkoa. Tuo matka on itsessään aiheuttanut myös aika paljon päänvaivaa, kun on pitänyt säätää lentoja, hotelleja ja aikatauluja moneen kertaan. Juuri kun on ajatellut jo koko paketin olevan kasassa, on kuvioihin tullut taas pari muuttujaa (lentojen kallistuminen, passin vanhentuminen, pankkikortin kelpaamattomuus yms.) ja palapelin kokoaminen on täytynyt aloittaa taas uudestaan. Onni on ollut se, ettei noita kuvioita ole täytynyt säätä yksin, mutta toisaalta useamman hengen matkan suunnittelu tuo mukanaan aina omat haasteensa. Pikku hiljaa sekava palapelimme alkaa näyttää lähes valmiilta ja odotankin jo yhtä paljon kolmikkomme reissua kuin koko harjoitteluaikaa.

Siis, voiko söpömpää lentokonetta enää olla? :) Tollasella me Emilyn kanssa ainakin toivottavasti lennetään!
Kuva:Wikimedia

Jos jotakin tästä kaikesta säädöstä olen oppinut, niin ainakin sen, että pidemmän matkan suunnitteluun tarvitaan todella paljon aika, hermoja ja kärsivällisyyttä. Asioita kannattaa alkaa järjestellä mielummin liian aikaisin kuin liian myöhään, niin stressiä saa edes vähän pienennettyä. Onni on myös  hyvät ystävät ja perhe, joilta voi pyyttää apua tai purkaa turhautumistaan. Itselläni on toiminut melko hyvin myös mielikuvamatkustus. Kun on oikein kiukuttanut kaikki säätäminen, olen katsellut ihania kuvia tulevista matkakohteista ja kuvitellut itseni jo sinne. Haluan edelleen uskoa, että tuleva matka on kaikkien näiden mutkien jälkeenkin niin upea kokemus, että nämä pienet vastoinkäymiset unohtuvat pian. Elättelen myös kovasti toivoa siitä, että mitä enemmän joudun säätämään asioita ennen matkaa, sitä sujuvammin itse reissu sujuu. Saa sitten nähdä, touteutuuko tuo toive vai ei. Uskomatonta, että tasan kuukauden päästä olen jo Pattayan lämmössä, jos ja kun kaikki vain menee suunnitelmien mukaan, eikä uusia, ylitsepääsemättömiä mutkia matkan varrelle enää ilmaannu.

Thaimaan upeat rannat siintävät jo kirkkaina mielessä, enää kuukausi!

Psst! Muistakaahan osallistua edellisen postauksen arvontoihin. Keksin nimittäin jo ihan (täällä kertaa oikeasti!) mahtavan palkinnon seuraavaa arvontaa varten. Mutta, jos innostusta arvontoja kohtaan yleisesti ei ilmene, niin tuskin tulen sitä seuraavaakaan sitten järjestämään. Olisi niin kiva kuulla kommentteja matkustukseen ja blogiini liittyen ja ilahduttaa siinä samalla toivottavasti paria lukiaakin :)