9 kuukauden matka kohti äitiyttä

Vuosi sitten olin jo tietämättäni raskaana ja noin yhdeksän kuukauden matkani kohti äitiyttä oli alkanut. Sen takia ajattelin nyt vihdoin kirjata ylös jotain muistoja, ajatuksia ja tuntemuksia tuosta elämääni mullistaneesta taipaleesta. 

Syyslomalla mökillämme Porvoossa 18.10, rv 33+4.

On uskomatonta, miten ihmismieli toimii. Raskausaikana en kokenut tarvetta kirjoittaa kokemuksiani ylös, koska ajattelin, etten voisi koskaan unohtaa niitä. Mutta niin vaan aika, elämä ja univaje tekee tehtävänsä, enkä meinaa enää millään muistaa tarkasti yksityiskohtia raskausajastani. Siksi haluan tallettaa siitä edes pienen osan, ennen kuin vauva-arki pyyhkii loputkin muistikuvani tuosta ajasta.

Ensimmäinen raskauskolmannes (maalis-toukokuu)

Vuosi sitten maaliskuussa ensimmäinen raskauskolmannekseni oli jo alkanut, minun ollessa asiasta vielä täysin tietämätön. Helmikuun puolivälissä olin tehnyt positiivisen raskaustestin ja ehtinyt varata elämäni ensimmäisen neuvola-ajan. Kuitenkin vajaa viikko testin tekemisestä alkoi verinen vuoto, jolle ei ohjeistuksen mukaan voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa. Fyysisesti olo oli ihan hyvä, mutta henkisesti olin tuolloin tosi sekaisin. Ensin olin shokissa siitä, että raskaus oli alkanut ennen ensimmäisiä kuukautisia ehkäisyn lopetuksen jälkeen ja vuodon alkaessa olin tietysti hajalla siitä, että en enää mahdollisesti ollutkaan raskaana. Aika paljon sulattelemista yhteen viikkoon.

Tein muutaman päivän päästä uuden raskaustestin, joka oli negatiivinen. Halusin vielä oman mielenrauhan takia käydä varmistamassa yksityisellä lääkärillä kohdun tilanteen ja tyhjältähän siellä näytti. Positiivista oli kuitenkin se, että seuraava ovulaatio näytti jo olevan tuloillaan, eikä mitään fyysistä estettä uudelle yritykselle ollut. Jotenkin kuitenkin tuon keskenmenon jälkeen valmistelin itseäni henkisesti siihen, että edessä olisi mahdollisesti pitkä ja raskas tie, vaikka alkuraskauden keskenmenot ovatkin todella yleisiä. Olin kuitenkin syönyt lähes viisitoista vuotta ehkäisy- ja minipillereitä, joten ei olisi mikään ihme, jos kropalla kestäisi palautua siitä.

Niinpä jatkettiin elämää ihan normaalisti eteenpäin. Maaliskuun lopussa päätin piristää miestäni ja itseäni minilomalla Jätkäsaaren Clarion-hotelliin. Kippistelimme Helsingin kattojen yllä kuohuvalla ja nautimme elämästä helmikuun tunnekuohujen jälkeen. Samalla viikolla kävin ystävän kanssa myös Pelle Miljoonan keikalla, jossa sielläkin tosin otin vain yhden lonkeron, jos kuitenkin sattuisin olemaan jollain ihmeellä uudestaan raskaana. 

4.4 jälleen positiivinen raskaustesti.

Koska kuukautisia ei huhtikuun alkuun mennessäkään kuulunut, ajattelin tehdä varmuudeksi raskaustestin, jotta tietäisin edes vähän, missä mennään. Ja suureksi yllätykseksi se oli jälleen positiivinen. Siitä alkoikin todelliset piinaviikot. Toisaalta olimme tosi onnellisia, mutta samalla takaraivossa jyskytti koko ajan pelko raskauden keskeytymisestä. Pelkäsin erityisesti vessakäyntejä, koska odotin joka kerta paperiin ilmestyvän verta.

Meidän pikkuinen kirppu <3

Oman mielenrauhan takia varasimme yksityiseltä puolelta alkuraskauden ultran 27.4, jolloin oletin raskauden olevan noin kahdeksannella viikolla. Suureksi iloksemme kohtu ei tällä kertaa ollut tyhjä, vaan siellä sykki pieni ja kiivas sydän, josta kasvaisi tulevien kuukausien aikana rakas poikamme <3 Sitä emme tietenkään vielä tässä vaiheessa tienee, minkä takia pelko jatkoi edelleen mukana, vaikka raskausviikot etenivät. Varhaisultran perusteella lasketuksi ajaksi arvioitiin 6.12, mutta niskapoimu-ultran jälkeen lasketuksi ajaksi arvioitiin 2.12.

Alkuraskaus sujui aluksi tosi hyvin. Olin vain aika väsynyt, mikä ei sinäällään ollut ihme, koska minulla oli silloin niin monta rautaa tulessa opintojen ja töiden suhteen. Pahoinvointia ei juuri ollut ja herkut maistuivat jopa entistäkin paremmin. Onneksi oli ihana mies huolehtimasta siitä, että suuhun tuli pistettyä jotain terveellistäkin.

Juuri ennen vappua tuli kuitenkin romahdus. Aivan yhtäkkiä selkäni tuli todella kipeäksi ja alkoi säteillä kipua myös pakaraan ja takareiteen, mikä teki kävelystä lähes mahdotonta. Terveyskeskuksessa ohjeistivat vain ottamaan panadolia, mistä ei ollut mitään apua. Maattuani lähes viikon sängyn pohjalla, varasin ajan osteopatiaan, josta olikin onneksi apua akuuteimpaan kipuun. Vaikka liikkuminen oli edelleen ajoittain kivuliasta, pystyin kuitenkin kävelemään jo lähes normaalisti.

Polttarihumua 4.5, rv 9

Toukokuun alussa minulla oli ystävän polttarit Tampereella ja jouduin ihan viimeiseen asti jännittämään, olisinko siinä kunnossa, että voisin osallistua niihin. Onneksi selkä tuli sen verran parempaan kuntoon, että pääsin mukaan juhlistamaan morsianta 90-luvun merkeissä. En ollut tuossa vaiheessa kertonut raskaudesta vielä kellekään muulle kuin Viiville, joten piti hieman nähdä vaivaa, jotta asia ei selvinnyt kenellekään polttariviikonlopun aikana. 

Virtsatestin tekemisestä tuli lähes kuukausittainen rutiini neuvolassa.

7.5 (rv9+4) koitti ensimmäinen neuvola, jossa minulta otettiin mm. lähtöpaino, verenpaine ja hemoglobiini.  Juttelimme myös paljon yleisesti raskaudesta ja siihen liittyvistä tunteista ja sain toki myös listan välteltävistä ruoka-aineista, joita oli PALJON. Jos olisin saanut poistaa yhden asian raskaudestani, niin se olisi ollut ehdottomasti ruokarajoitukset. En ole koskaan joutunut rajoittamaan syömistäni mitenkään ja ruoka on aina ollut minulle suuri nautinto elämässä. Kieltojen takia koin syömisestä paljon stressiä. Etenkin lounasbuffetit aiheuttivat aina jälkimorkkiksen, kun tajusin monesti syöneeni taas jotain, mitä ei olisi pitänyt. Salmiakista en myöskään pystynyt luopumaan kokonaan, mutta yritin pitää sen määrät hillittyinä.

Äitienpäivänä päätimme vihdoin kertoa ihanan salaisuutemme myös perheillemme, jotka olivat kaikki todella onnellisia ja iloisia puolestamme. Tuntui hassulta ajatella, että seuraavana äitienpäivänä minulla saattaisi jo olla oma lapsi sylissä. Ja yhä edelleen tuntuu aivan ihmeelliseltä, että nyt tuo pienin pieni kirppu on jo "iso" nelikuukautinen poika <3

MM-kultaa juhlimassa 27.5, rv 13

Toukokuun loppupuolella minulle alkoi tulla satunnaista pahoinvointia, joka yltyi yhtenä päivänä ihan oksenteluun asti. Tietysti tuo huonovointisuus osui siihen päivään, kun minulla oli koko päivän kestävä englannin tentti koululla, jonka jälkeen lähdimme vanhempieni kanssa vielä autolla Lappeenrantaan. Koko kirjallisen tentin pidätin oksennusta ja yritin saada sen vauhdilla tehtyä. Sen jälkeen menin lounaalle, jossa yritin saada edes jotain syödyksi ennen suullista tenttiä, jota jännitin muutenkin aivan hirveästi. Oloni oli aivan kauhea juuri ennen suullisen osuuden alkua ja olin aivan varma, että oksennan heti, kun avaan suuni tentissä. Kuin ihmeen kaupalla, vointini koheni juuri tuon suullisen tentin ajaksi ja sain siitä jopa todella hyvän arvion.

No ihan koko päivää en sentään pystynyt oksennusta pidättämään, vaan sen aika koitti matkalla Lappeenrantaan huoltoaseman vessassa. Se onneksi helpotti oloa edes hieman, mutta koko loppuillan vaan makoilin hotellihuoneessa. Onneksi kummipoikani synttärit olivat vasta seuraavana päivänä, mihin mennessä olin jo paremmassa kunnossa.

Pieni ihmisen alku <3

29.5 meillä oli niskapoimu-ultra, jossa pikkuinen näytti jo huomattavasti paljon enemmän ihmiseltä kuin kuukautta aiemmin. Vauva ei meinannut millään ultrassa kääntyä oikeaan asentoon, mikä johti siihen, että hypin tasajalkaa tutkimushuoneessa ilman housuja :D Onneksi kaikki oli ultrassa hyvin ja pystyimme taas huokaisemaan vähän helpotuksesta, vaikka vieläkään en uskaltanut täysin uskoa raskauden etenevän loppuun asti hyvin. Tästä pelosta kertoo myös se, etten juurikaan kuvannut vatsaani ensimmäisten viikkojen ja kuukausien aikana. Kesän kuluessa ja vatsan kasvaessa alkoivat pelkoni kuitenkin hälventyä, vaikka kyllä ne pysyivät mukana ajatuksissa ihan synnytykseen asti jossain muodossa.

Toinen raskauskolmannes (kesä-elokuu)

Toinen raskauskolmannes osui kesään ja vointini oli pääasiassa sen aikana hyvä. Väsymystä ja ajoittaisia selkäkipuja lukuunottamatta jaksoin fyysisesti hyvin. Etenkin muutamat helteisimmät päivät kuitenkin ottivat voimille ja yhtenä niistä voin jälleen niin pahoin, että oksensin. Mutta kokonaisuudessaan toinen kolmannes sujui hyvin, vaikka ihmettelinkin aina niitä juttuja energisestä toisesta komenneksesta, kun itse olin kyllä aivan yhtä väsynyt ja laiska kuin ensimmäisenkin kolmanneksen aikana.

Förillä 8.6, rv 14+5

Työharjoitteluni Punaisella Ristillä jatkui vielä kesäkuun puolelle ja sen päätyttyä olin kyllä todella levon tarpeessa. Onneksi edessä oli kesä ja pitkä loma yhdessä miehen kanssa. Vaikka kesä olikin kyllä taas tyypilliseen tapaan aikamoista viuhtomista paikasta toiseen. 

Alkukesää vietimme Turussa, jossa nautimme ihanan kesäisistä ilmoista ja liikuimme paljon kävellen ja pyöräillen (ja tietysti Förillä ajellen!). Onneksi sain säännöllisellä hieronnalla pidettyä selkäkivut kurissa loppuraskauden ajan melkein kokonaan ja pystyin lähes loppuun asti liikkumaan suht normaalisti. 

Turussa 23.6, rv 16+6

Kävely oli pääasiallisin liikuntamuotoni, mutta kesällä tuli myös pyöräiltyä jonkin verran. Talviturkin heitin mökillämme Porvoossa kesäkuussa ja jonkin verran polskin ja vesijumppasin kotialtaassamme, kunnes siitä jouduttiin ottamaan vedet pois koko loppuvuodeksi. Salillakin pystyin käymään satunnaisesti syksyyn asti, jolloin pistin jäsenyyteni tauolle. Syksyllä osallistuin myös äitiysjooga kurssille Organic Spirit hoitolassa Lauttasaaressa, jossa kävin säännöllisesti myös raskaushieronnassa. Voin suositella lämpimästi noita molempia raskaana oleville.

Mökillä polskimassa 1.7, rv 18

Turun ja Porvoon lisäksi ajoimme Ouluun, josta lähdimme kohti Itä-Suomea isäni pakettiautolla tarkoituksenamme yöpyä siinä sekä tuttujen ja sukulaisten luona. Lopulta nukuimme vain yhden yön pakussa, mutta muuten roadtrip oli oikein onnistunut. Vaikka vatsa ei vielä kovin kookas ollutkaan, niin huomasin kaipaavani mukavampia nukkumisolosuhteita kuin pakun takaosan.

Suomussalmella 14.7, rv 19+6

Kotimaan reissujen lisäksi vietimme aikaa kotosalla ja kesäisessä Helsingissä. Näimme ystäviä ja nautimme ihanista ilmoista. Neuvolakäyntejä oli kesän aikana yhteensä neljä ja sen lisäksi kävimme vielä rakenneultrassa 24.7. Myös rakenneultrassa kaikki vaikutti olevan normaalisti ja saimme  myös samalla tietää, että meille syntyisi mitä todennäköisimmin poika. Ultran suoritti ihana kätilö, joka oli aivan haltioissaan vauvan sisäelimistä. Hän ihasteli sydäntä, munuaisia ja vaikka mitä muuta ja itse vain tuijotin näyttöä ja yritin lähinnä hahmottaa, missä on vauvan pää ja missä sen pylly. On se kyllä ihmeellistä, mitä kaikkea ammattilaiset voivatkaan ultrakuvasta nähdä.

Kolilla 16.7, rv 20+1

Olin koko alkuraskauden jännittänyt niin paljon, että eteneehän raskaus ja onhan vauvalla kaikki hyvin, etten oikeastaan edes ollut kauheasti ehtinyt miettiä sen sukupuolta. Täytyy kuitenkin myöntää, että mielessäni olin kuvitellut odottavani tyttöä ja niin oli miehenikin. Siksi kestikin hieman tottua ajatukseen, että meille syntyisi pieni poika.

Joensuussa 17.7, rv 20+2

Luulen, että oma kuvitelmani vain johtui siitä, että koin helpommaksi kuvitella syntymättömän lapsen tyttönä, kuten itsekin olen. Toisaalta vietin lapsuuttani paljon kahden veljeni ja kolmen serkkupojan kanssa, joten sen takia pojan äidiksi tuleminen tuntui aika luonnolliselta. Loppuen lopuksi minulle on yhdentekevää, onko lapseni poika, tyttö tai jotain siltä väliltä. Tärkeämpää on se, että hän oppisi arvostamaan itseään, muita ihmisiä ja luontoa sekä tavoittelemaan omia unelmiaan.

Vaalimaalla 21.7, rv 20+6

Toisella kolmanneksella vatsa myös otti kunnon kasvuspurtin ja aloin tuntea paljon vauvan liikkeitä. Ensimmäiset muljahtelut tunsin jo raskausviikolla 16, mutta en ollut varma, olivatko ne vauvan liikkeitä, koska en ollut koskaan aikaisemmin niitä tuntunut. Kun nuo samat muljahtelut kuitenkin jatkuivat ja vahvistuivat viikko viikolta, niin pakkohan se oli uskoa, että minityyppi se siellä potkiskeli menemään. Vauvan liikkeiden tunteminen toi taas uutta luottamusta siihen, että raskaus etenee normaalisti ja kaikki on hyvin. Toisaalta huoli iski varsinkin aluksi paljon, kun saattoi mennä useitakin päiviä, ettei liikkeitä tuntunut ollenkaan, mutta onneksi ne aina palasivat takaisin.

3.8 vietimme Viivin ja hänen miehen häitä, joissa toimin kaasona (rv 22+5)

20.8 kävin sokerirasituksessa, joka ei ollut yhtään niin hirveä kuin mitä olin joka paikasta lukenut. Eihän siinä tarvinnut tehdä muuta kuin kiskaista makea litku naamaan ja käydä verikokeessa kolme kertaa. Niiden odottelu oli tylsää ja piti taistella väsymystä ja nälkää vastaan, mutta mitään muuta haastetta sen suhteen ei ollut.

26.8, rv 26+0

Ikävä kyllä yksi testiarvoistani oli hieman koholla, mistä seurasi diagnoosiksi raskausdiabetes. Tämä taas tarkoitti vielä tarkempaa ruokavalion kyttäämistä ja verensokerimittauksia. Joka toinen viikko  mittasin neljänä peräkkäisenä aamuna paastoarvon ja joka toinen viikko otin arvot seitsemän kertaa yhden päivän aikana aina ennen ja jälkeen aterioiden.

29.8 kävimme muistelemassa häitämme Särkänlinnan upeissa maisemissa, rv 26+3.

Hyvähän se on, että sokeriarvojakin seurataan tarkasti, mutta itse koin asian vaan jotenkin todella ahdistavana. En kyllä lopulta tehnyt kauheasti muutoksia ruokavaliooni, suurin muutos oli ateriamäärien lisääminen ja niiden koon pienentäminen. Aiemmin söin yhden ison lämpimän aterian, niin diagnoosin jälkeen aloin jakaa sen kahteen osaan, joista toisen söin lounaaksi ja toisen päivälliseksi. Sen lisäksi pyrin syömään kaiken viljan täysjyvänä ja lisätä kasvisten määrää aterioilla. Herkuttelusta en luopunut, mutta yritin hillitä sitä edes välillä vähän. Onneksi arvot pysyivät raja-arvojen alapuolella lähes koko ajan, eikä minulle tarvinnut aloittaa lääkehoitoa raskauden aikana.  

Äitiyspakkaus saapui 30.8, rv 26+4

Kesän aikana tein myös hakemukset äitiys- ja vanhempainvapaasta, lapsilisästä sekä äitiysavustuksesta. Äitiysavustuksen halusimme ehdottomasti äitiyspakkauksen muodossa. On mielestäni aivan upeaa, että Suomessa jokaisella lasta odottavalla on mahdollisuus saada tuo mieletön pakkaus täynnä ihania ja hyödyllisiä tuotteita. Kun pakkaus saapui elokuun lopussa olin aivan yhtä täpinöissäni kuin jouluna. Pakkaus oli täynnä toinen toistaan söpömpiä vaatteita ja tarvikkeita, joista lähes kaikki ovat jo tähän mennessä tulleet vauvalle käyttöön.

Kolmas raskauskolmannes (syys-marraskuu)

Viimeinen raskauskolmannes sijoittui syksyyn ja oli kyllä ehdottomasti se kaikista raskain. Syyskuu kului vielä suht hyvävointisena, mutta loka- ja marraskuu olivat kyllä aikamoista sinnittelyä. Olin suunnitellut suorittavani syksyn aikana vielä opintojani, mutta lopulta taisin saada vain yhden kurssin suoritettua kokonaan.

5.9, rv 27+3

Syyskuun alkupuolella teimme mieheni sekä Viivin ja hänen puolisonsa kanssa matkan Rodokselle, mikä piristi todella paljon. Matkaa varten jouduin käymään yksityisellä puolella ultrattavana ja tutkittavana, jotta sain todistuksen lentomatkaa varten, koska raskaus oli jo edennyt 28.viikolle. Oli ihanaa nähdä taas pikkuinen ja varmistua siitä, ettei mikään viitannut ennenaikaiseen synnytykseen.

Rodoksella 12.9, rv 28+3

Jaksoin onneksi vielä tuolloin melko hyvin ja pystyin kävelemään pitkiäkin matkoja lähes päivittäin. Ainoastaan menolennolla voin aika huonosti, mutta olo helpotti onneksi melko nopeasti. Kulutimme lomalla myös paljon aikaa hotellin altaalla lillumiseen ja rentoutumiseen, mikä teki niin hyvää. Lähes heti tuon matkan jälkeen vointini alkoikin sitten huonontua, joten tuo oli juuri oikea tehdä vielä pidempi matka yhdessä. 

Babymoon oli ihana <3

Syksyn edetessä selkäkivut alkoivat taas pahentua ja niiden lisäksi alkoi tulla melko pahoja liitoskipuja. Välillä taas reistailivat polvet ja välillä puutuivat kädet. Mukavaa asentoa kasvavan vatsan kanssa oli enää vaikea löytää ja yöt menivät lähes jatkuvasti hereillä pyörien, mikä lisäsi väsymystä entisestään.

19.9, rv 29+3

Väsymyksen myötä alkoi kasvaa myös pelko ja ahdistus siitä, miten jaksaisimme valvoa vauvan kanssa, kun meillä molemmilla on omat uniongelmamme. Saimme onneksi neuvolan kautta lähetteen terapeuttiseen vauvaperhetyöhön, jossa pääsimme juttelemaan useammankin kerran ammattilaisen kanssa peloista ja huolistamme. Nyt jälkikäteen kun mietin, niin koko raskausaikaa kyllä leimasi sellainen tietty huoli ja pelko, mikä teki siitä henkisesti tosi rankkaa aikaa. Olin välillä todella syvissä vesissä, minkä takia teki kyllä hyvää puhua ammattilaisen kanssa.

Ystävän kolmikymppisissä Turussa 21.9, rv 29 +5.

En voi sanoa, että olisin missään vaiheessa viihtynyt raskaana ja se ei todellakaan ollut elämäni parasta aikaa. En kokenut raskauden tuomaa hehkua ja tunsin itseni vain todella raihnaiseksi. Eniten kaipasin sitä, että kehoni toimisi taas normaalisti ja jaksaisin tehdä asioita entiseen malliin. 

1.10, rv 31+1

Oikeastaan ainoat asiat, joista pidin raskaana olivat vauvan liikkeet ja raskausvatsa. Oli aivan mieletöntä tuntea ja nähdä vauvan liikkuvan sisälläni. Ei sitä voi muuta kuin ihastella, miten uskomaton naisen keho oikein on, kun se pystyy kasvattamaan sisällään uuden elämän. Olen koko aikuisuuteni tottunut aina vetämään vatsaa sisään, jotta näyttäisin hoikemmalta. Oli ihanan vapauttavaa, kun yhtäkkiä sitä ei voinut eikä tarvinnut tehdä. Raskauden ja synnytyksen myötä myös opin olemaan armollisempi omaa kehoani kohtaan. Se on tehnyt valtavan työn ja se on upea, vaikka se ei olekaan koskaan enää entisensä.

10.10, rv 32+3

Pidin siitä, miltä vatsani näytti vaatteissa, se sai oloni tuntumaan todella naiselliselta. En hankkinut lähes ollenkaan äitiysvaatteita, koska mahduin ihan hyvin moniin omiin vaatteisiini ihan raskauden loppuun asti. Käytin paljon pidemmän mallisia paitoja ja neuleita, mekkoja ja tunikoita, jotka muutenkin kuuluvat tyyliini.

12.10, rv 32+5

Ostin vain kahdet äitiyshousut ja yhden paidan sekä parit äitiyssukkikset. Lisäksi sain muutamia väljemmän mallisia vaatteita äidiltäni ja kälyltäni muutamia hänen äitiysvaatteita. Ainoastaan ulkoiluvaatteiden kohdalla teki tiukkaa, mutta käytin loppuraskaudesta mieheni ulkoiluhousuja ja -takkia ja sain juuri sullouduttua toppatakkiini raskauden viimemetreillä.

18.10, rv 33+4

Syyskuun puolivälissä teimme vielä miehen kanssa viimeisen raskausajan reissun Tallinnaan ja mökillemme Porvooseen. Oli ihanaa vielä viettää rauhassa aikaa kahdestaan ja rentoutua oikein kunnolla. Onneksi vietimme paljon aikaa pariskuntana raskauden aikana, koska pojan syntymän jälkeen sitä on ollut todella vähän. Mutta ihan varmasti jossain vaiheessa koittaa aika, jolloin voimme nauttia myös kahdenkeskisestä ajasta taas enemmän.

24.10, rv 34+4

Syksyyn mahtui myös aika paljon huolta ja murhetta läheisiini liittyen, mikä teki loppuraskaudesta entistäkin haastavampaa. Olen aina ollut sellainen, että otan helposti kantaakseni myös muiden huolet ja se teki syksystä todella rankkaa aikaa henkisesti. Useampi läheinen oli huonossa kunnossa  syksyn aikana ja isoisäni kuoli lokakuussa. Kaiken huolen ja surun keskellä oli kauhean vaikea keskittyä lähestyvään synnytykseen ja siihen iloon ja onneen, minkä lapsemme syntymä toisi mukanaan.

Isoisän hautajaisiin menossa 8.11, rv 36+4

Oli syksyssä onneksi myös hyviä ja iloisia hetkiä. Mukavia illanistujaisia, treffejä, synttäreitä, isänpäivän juhlintaa ja joulun odotusta. Tuo vuoden pimein aika on vain aina minulle hyvin haastavaa aikaa ja loppuraskaudesta se tuntui entistä rankemmalta.

Seuraavana päivänä synttäreille 9.11, rv 36+5

Syksyyn mahtui viisi neuvolakäyntiä. Vauvan sydänäänet olivat aina hyvät ja kaikki arvoni normaalien rajoissa. Vauva kääntyi jo syyskuussa raivotarjontaan ja pysytteli asemissaan aina synnytykseen asti. Viimeisinä viikkoina vauva oli jo niin alhaalla, että välillä liikkeelle lähtiessäni olin varma, että vauva humpsahtaa haaroistani ulos. Mitään harjoitussupistuksia minulla ei juurikaan ollut, paitsi ihan satunnaisesti raskaamman liikunnan yhteydessä. Sen takia olin aivan varma, että vauva antaisi odotuttaa itseään yliaikaiseksi asti.

Ja vielä isänpäivän viettoon saman viikonlopun aikana 10.11, rv 36+6. Ja Leijonat kannustettiin luonnollisesti voittoon.

Syksyllä kävimme myös miehen kanssa kaksi kertaa perhevalmennuksessa, jossa tutustuimme muihin lähialueen pariskuntiin, joiden esikoisen laskettu aika oli joulukuussa 2019. Toisen tapaamisen teemana oli imetys sekä vauvan hoito ja toisella kerralla valmistauduimme synnytykseen. Valmennukset olivat ihan hyviä, mutta varmasti ilmankin niitä oltaisiin pärjätty. Parasta oli tutustua muihin samassa tilanteessa oleviin pariskuntiin, joiden kanssa on tullut pidettyä yhteyttä myös vauvojen synnyttyä.

11.11, rv 37+0, täysiaikaisuus saavutettu

Etukäteen ajattelin, että kunhan vauva olisi täysiaikainen, niin voisin vihdoin huokaista helpotuksesta. Mutta toisin kävi. Kun tiesin, että vauva olisi valmis syntymään minä hetkenä hyvänsä, mutta mitään ei tapahtunutkaan, niin pelot valtasivat taas mielen. Aloin pelätä, että menettäisimme vauvan ihan raskauden loppumetreillä tai kokisimme kohtukuoleman. Välillä tuli vain sellainen ahdistus, että eikö sen vauvan voisi jo ottaa ulos, ettei hänelle vaan sattuisi mitään.

Joulupallon kasvatusta 17.11, rv 37+6

Mutta eipä se auttanut kuin vain odottaa. Viimeisen kerran kävin neuvolassa maanantaina 25.11 ja silloin kerroin terveydenhoitajalle, että uskon vauvan tulevan vasta reilusti joulukuun puolella, kun vieläkään ei ollut mitään erityisiä tuntemuksia. Neuvolan jälkeen menin vielä ystävän kanssa lounaalle ja pitkälle lenkille valittaen samaa asiaa hänelle. Illalla kymmeneltä alkoivat supistukset.

Siluetti 21.11, rv 38+3

Supistukset alkoivat tihentyä ja voimistua iltaa kohden, mutta päätimme kuitenkin käydä vielä nukkumaan. Itsehän en toki nukkunut kumpanakaan yönä minuuttiakaan, mutta halusin miehen lepäävän, jos hän joutuisi lähtemään aamulla töihin.

Kahden aikaan yöllä supistukset tulivat niin tiheästi ja voimakkaasti, että herätin mieheni. Hän alkoi kellottaa supistuksia ja niitä tuli muutaman minuutin välein. Muistaakseni mieheni soitti joskus kolmen aikaan Espoon sairaalaan ja kertoi tilanteesta. Siellä sanottiin, että heillä oli niin täyttä, että emme voisi tulla heille, jos emme pystyisi olemaan vielä ainakin paria tuntia kotona. Päätin, että kyllä tässä vielä sinnitellään, jotta pääsisimme sinne sairaalaan, mihin ensisijaisesti halusimme.  

Viiden aikaan mies soitti uudestaan ja saimme luvan lähteä sairaalaan. Pakkasin viimeiset tavarat kassiin, söin niin paljon kuin vain pystyin supustuksiltani ja lähdimme ajamaan kohti sairaalaa. 

Viimeinen kuva raskaana 22.11, rv 38+4. Tästä kolmen päivän päästä alkoivat supistukset ja lopulta siirryimme sairaalaan aikaisin aamulla 27.11.

En ole koskaan ennen synnytystä joutunut sairaalaan sitten oman syntymäni, joten jännitin sitä aika paljon. Vaikka hädin tuskin pystyin kävelemään autolta hissille, niin olin ihan varma, että meidät käännytettäisiin kuitenkin takaisin, kuten suuri osa ensisynnyttäjistä. 

Yllätyksekseni kohdunsuuni oli tuolloin auki jo 4 cm ja pääsimme suoraan synnytyssaliin. Kuudelta aamulla meidät kirjattiin sisään ja siitä reilun seitsemän tunnin päästä rakas poikamme päästi ensiparkaisunsa klo 13.18 ja teki minusta äidin <3 

Rakkainta maailmassa <3 

En osannut pelätä synnyttämistä etukäteen, eikä synnytyksestä jäänyt traumoja, vaikka se etenikin nopeammin kuin kätilötkään saattoivat uskoa. Sen takia en päässyt toivomaani ammeeseen, enkä ehtinyt saada myöskään lääkkeellistä kivunlievitystä. 

Minulle selvisi ainakin se, että kipukynnykseni on ilmeisen korkea, supistukset voivat tuntua ainoastaan takamuksessa ja että kehoni pystyy uskomattomiin asioihin, vaikka kaikki voimat tuntuisivat olevan aivan lopussa. Ja tietysti se, että mitkään sanat maailmassa eivät kuvaa tarpeeksi hyvin sitä tunnetta, kun saa oman lapsensa syliin ensimmäistä kertaa  <3 

Sellaista kaikkea mahtui tuohon koko elämäni mullistaneeseen yhdeksän kuukauden matkaan. Yhtään ei ole raskautta ikävä, enkä ole varma, haluanko tai saanko enää koskaan kokea sitä uudestaan. Olen kuitenkin todella onnellinen ja kiitollinen, että sain kokea raskauden ja synnytyksen ainakin kerran elämässäni. Ja että sain elämääni tuon ihanan ja rakkaan poikani, jonka kasvua ja kehitystä olen saanut seurata jo neljä kuukautta <3

Travelisa 7 vuotta!

Niin se vaan tulee taas yksi kokonainen blogivuosi täyteen tänään. Travelisan seitsemäs vuosi on ollut aika erilainen kuin sitä edeltävät kahdestakin eri syystä. Ensinnäkin se kului lähes kokonaan raskaana ja pienen vauvan äitinä, mitkä ovat molemmat verottaneet paljon tätä blogiharrastusta. Toiseksi tein kuluneen vuoden aikana paljon vähemmän matkoja kuin aiempina vuosina, minkä takia myöskään matkailuaiheista ei ole ollut niin paljon kirjoiteltavaa kuin ennen.

Kevät ja tulppaanit  <3

Pitkään podin huonoa omaatuntoa siitä, ettei blogille jäänyt omasta mielestäni tarpeeksi aikaa ja energiaa, mutta nyt olen löytänyt oman rennomman tavan kirjoitella tänne aina silloin, kun oikeasti siltä tuntuu ja aikaa siihen on riittävästi. Vaikka olen useammankin kerran miettinyt blogin lopettamista kokonaan, jokin siinä aina vetää uudestaan puoleensa. Etenkin viime aikoina on ollut taas pikästä aikaa innostuneempi olo blogin suhteen ja toivon, että seuraava blogivuosi olisikin taas vähän aktiivisempi.

Staycation Jätkäsaaren Clarionissa maaliskuussa

Pääsiäistunnelmia mökillämme Porvoossa

Vaikka blogin puolella on ollut hiljaista, niin elämä sen sijaan on kokenut todella suuria mullistuksia tämän vuoden aikana. Lähes vuosi sitten olin sekaisin helmikuussa kokemastani keskenmenosta. Uusi raskaus kuitenkin yllätti jo heti maaliskuussa, mikä selvisi minulle tosin vasta huhtikuun puolella. Siitä alkoikin sitten aikamoinen lähes 9 kuukauden mittainen matka kohti äitiyttä, josta olisi tarkoitus vielä jossakin vaiheessa kirjoitella erikseen.

Lauttasaaren kevät <3

Vappu kului sohvalla makoillen selkäkipujen takia

Suomen jääkiekon MM-kullan juhlintaa!

Kevät ja alkukesä olivat aika raskasta aikaa, kun muutamaan kuukauteen yhdistyivät alkuraskauden vaivat, opiskelut ja työt. Tein sisällöntuotantotehtäviä, sijaistin kouluissa, olin vähintään kolmena päivänä viikosta työharjoittelussa Punaisella ristillä ja yritin suorittaa mahdollisimman paljon kursseja. Olin kaikista noista tosi innoissani, mutta kun kesä ja loma vihdoin koittivat, olin todellakin niiden tarpeessa.

Talviturkkia heittämässä

Kesäherkkuja mökillä

Upea auringonnousu Pielisellä

Kesä kului tiiviisti kotimaassa lomaillen ja ympäri Suomea matkaten. Oli jo perinteeksi muodostuneita visiitittejä Porvooseen, Turkuun ja Ouluun. Niiden lisäksi teimme pidemmän roadtripin Itä-Suomen upeissa maisemissa ja muutamia lyhyempiä retkiä eteläisessä Suomessa. Kesään mahtui myös paljon mukavia juhlia juhannuksesta synttärehin ja peräti kahden hyvän ystävän häät. Kesä kuluikin taas yhdessä hujauksessa, kuten aina.

Kolin kansallismaisemissa

Föri-ajelu on Turku-reissujen kohokohta

Häähumua <3

Jatkoimme kesää vielä viikolla lähtemällä Rodoksen lämpöön syyskuun alkupuolella. Matkaseuraksi lähtivät Viivi puolisoineen ja nautimme ihanasta reissusta vielä ihan vain aikuisten kesken. Raskauden suhteen olin tuolloin vielä yllättävän hyvässä kunnossa ja jaksoin kävellä muun porukan mukana ympäri Rodosta.

Patikointia upeassa auringonlaskussa

Meidän hotellilla oli aivan ihanat puitteet rentoutumiseen

Iltatunnelmaa Rodoksella

Syksyn ja raskauden edetessä, olo alkoi muuttua koko ajan huonommaksi. Kärsin erilaisista kivuista ja aivan mahdottomasta unettomuudesta, joka teki minusta todella väsyneen ja uupuneen. Töihin en enää palannut syksyllä, opintojen suhteen yritin sinnitellä, mutta suoritukset silläkin saralla jäivät todella vähäisiksi. Elämässä oli käynnissä paljon ikäviä asioita, mikä söi voimia entisestään. Kyllä syksyyn mahtui ihan mukaviakin hetkiä, mutta yleisvire oli kyllä todella heikko lähes koko ajan.

Tämä suloinen pallero oli yksi syksyn iloisimmista asioista <3

Upea Lauttasaari <3

Vatsa kasvaa...

Lokakuussa teimme vielä viimeisen matkan miehen kanssa kahdestaan Viroon, jossa rentouduimme ja nautimme hyvästä ruuasta, kylpylästä ja kauniista Tallinnasta. Sen lisäksi vietimme myös useamman päivän mökillämme Porvoossa, joka on yksi ehdottomista lempipaikoistani.

Ruska oli mielettömän kaunis

Tallinnan tunnelmia

Syyslomailua mökillä

Lasketun ajan lähestyessä jännitys alkoi tiivistyä, vaikka olinkin aivan varma, että raskaus venyisi yliaikaiseksi. Poitsu ei sitten jaksanutkaan odotella joulukuun puolelle, vaan saapui maailmaan jo muutaman päivän etuajassa marraskuun 27. päivä. Oman lapsen syntymä on kyllä yksi ikimuistoisimmista kokemuksista elämässäni.

Kasvaa, kasvaa, kunnes poksahtaa

Pieni ja hento ote, siinä kaikki <3

Siitä alkoikin sitten oikein rytinällä totutteleminen uuteen arkeen, joka jatkuu edelleen. Joulukuusta helmikuun alkuun oli todella hektistä aikaa, kun meillä kävi jatkuvasti vieraita ja lähes jokaiselle viikolle osuivat vielä jotkut juhlat. Vauva oli myös todella itkuinen ja jo nyt tuntuu, etten edes muista noista viikoista paljon mitään.

Jouluvaloja ihastelemassa

Aarnin ensimmäinen joulu oli ihana <3

Aika rientää tuon rakkausmakkaran kasvua seuratessa <3

Pikkuhiljaan olemme löytäneet päiviin Aarnin kanssa rytmiä ja rutiinia, mutta nyt maaliskuussa rysähti päälle tämä koronahärdelli, joka varmasti taas sekoittaa pakkaa vielä tulevinakin kuukausina. Aluksi ajattelin, että jatkamme elämää, kuten tähänkin asti, mutta viime viikonlopun aikana tuli sellainen tunne, että ehkä kuitenkin karsin meidän menemistä ainakin jonkin verran. Vaikka emme itse kuulukaan riskiryhmään, niin tällä hetkellä on tärkeää taudin leviämisen kannalta, että ne, jotka voivat kotona pysyä, sen myös tekevät.

Viimeinen lenkki kaksikymppisenä

Oon kolmekymppinen!

Rakas Aarni Johannes sai kasteen helmikuussa <3

Tänä viikonloppuna piti olla kaverin häät ja ensi viikonloppuna meidän piti mennä miehen kanssa ensimmäistä kertaa treffeille sitten Aarnin syntymän katsomaan Maailma on tehty meitä varten -musikaalia, mutta ikävä kyllä nyt molemmat menot peruuntuivat koronan takia. Olin odottanut noita molempia juttuja kuin kuuta nousevaa, mutta eipä tälle tilanteelle nyt mahda mitään. Ainoa hyvä asia, mikä tästä kaikesta seurasi meidän perheelle on se, että mieheni on nyt paljon enemmän kotona ainakin seuraavan kuukauden ajan, kun koulut sulkeutuivat keskiviikkona.

Hiihtolomailua Porvoossa

Talvi ei tullut tänä vuonna kunnolla ollenkaan tänne etelään, mikä oli todella sääli.

Hankin alkuvuodesta museokortin, jota olen kuluttanut jo ahkerasti. Saa nähdä, miten sen käy nyt koronan jyllätessä.

Aarnin kanssa nyt tulee muutenkin lähinnä vain ulkoiltua ja oltua kotosalla. Jotakin hyötyä siis siitä, etten ole saanut aikaiseksi ilmoittaa Aarnia vielä mihinkään harrastuksiin, kun eipä niitä nyt järjestettäisi muutenkaan. Maanantaisin olemme käyneet leikkipuiston vauva-aamussa tapaamassa toisia vauvoja ja äitejä, mutta tällä viikolla jätimme menemättä, vaikka siellä olisi ollut valokuvaus ja muuta mukavaa. Viime viikolla kävin vielä ihan normaalisti kaupoissa, keskustassa, kahviloissa ja muissa menoissa, mutta nyt täytyy vähän harkita tarkemmin menemisiään.

Kevään ensimmäisenä päivänä loskasateessa Kalliossa.

Naistenpäivän viettoon äidin kanssa. 

Viikko sitten vielä kahviteltiin, mutta tällä viikolla olemme vältelleet julkisia paikkoja Aarnin kanssa.

Surettaa todella paljon etenkin riskiryhmään kuuluvien puolesta, mutta myös yrittäjien ja monien työntekijöiden puolesta, jotka elävät nyt erittäin hankalia aikoja. Jotenkin tuntuu, että monien läheisten elämässä on ollut nyt alkuvuodesta paljon kaikkea ikävää ja mieliala ollut muutenkin aika alavireinen. Ja nyt sitten tämä korona on aiheuttanut vielä lisää ikävyyksiä. Toivon ja uskon kuitenkin, että selviämme näistäkin haastavista ajoista yhdessä.

Kohti kesää ja valoisampia aikoja <3

Sellainen blogivuosi minulla. Lämmin kiitos jälleen kaikille, jotka olette olleet mukana matkassani. Ja saa tosiaan laittaa toiveita postausten suhteen, välillä niiden ideointi tuottaa melkoisia haasteita. Toivotaan, että valoisammat ajat odottavat taas edessäpäin.