Kuvia maailmanympärimatkalta ja tarinat niiden takaa 1/2

Matkoilla tulee yleensä kuvattua paljon normaalia enemmän. Ja maailmanympärimatkalla sitä vasta tulikin kuvattua. Monesti kuvia tulee vain räpsittyä, eikä niihin liity mitään sen suurempaa tarinaa. Reissukuvia selaillessani silmiini osui kuitenkin myös monia sellaisia otoksia, joihin kytkeytyy vahvasti jokin tietty tilanne, tarina, tunnetila tai hetki matkalta. Ajattelin jakaa niistä osan kanssanne ja niiden kautta palata taas hetkeksi tuon ikimuistoisen matkan tunnelmiin. Kuvia ja tarinoita oli sen verran paljon, että päätin jakaa ne kahteen erilliseen postaukseen. Tässä ensimmäisessä osassa on kuvia matkamme kolmesta ensimmäisestä kohteesta Kanadasta, Yhdysvalloista ja Ranskan Polynesiasta.

Vancouver, Kanada. Olimme aikaerosta vielä täysin sekaisin ja heräsimme jo todella aikaisin matkamme ensimmäiseen aamuun. Hetken aikaa yritimme vielä nukahtaa uudestaan, mutta ei siitä mitään tullut. Ja onneksi ei, koska muuten emme olisi nähneet tätä upeaa auringonnousua parvekkeeltamme. Aurinko värjäsi taivaanrannan leiskuvilla väreillä ja koko hetki tuntui ihan uskomattomalta. Siinä hetkessä oikeasti tajusin, että kolmen kuukauden maailmanympärimatka on todella alkanut.

Glacier National Park, Kanada. Lähdimme heti aamusta vaeltamaan, vaikka sää olikin sateinen. Toivoimme sen hellittävän vaelluksen aikana, mutta toisin kävi. Tämä kuva on yksi niitä harvoja hetkiä, jolloin näimme edes vähän maisemia tuon vaelluksen aikana. Kun jatkoimme muutaman minuutin kävelyä, pilvet olivat jo peittäneet tämän maiseman. Yhtäkkiä ylempää alkoi kuulua outoa ääntelyä. Aluksi ajattelin sen olevan jokin outo lintu tai eläin, mutta se toistui niin säännöllisesti, että totesimme pian, että sen on oltava ihminen. Pakkohan se oli kävellä katsomaan, ettei kenelläkään ollut mitään hätää. Lopulta meitä vastaan tuli nuori mies, joka kertoi pitävänsä tuota ääntä, jotta karhut pysyvät loitolla. Otimme hänestä mallia ja kehitimme oman huutomme. Minä aloitin sen sanomalla: "Kar" ja mies huudahti kovaäänisesti siihen perään: "HU!" Hyvin tuntui huutomme pitävän karhut loitolla.

Icefields Parkway, Kanada. Olimme ajatelleet yöpyä  yhden yön jollakin leirintäalueella Icefields Parkwayn varrella. Suunnitelmiin tuli pieni muutos, koska syksy oli jo sen verran pitkällä, ettei yksikään leirintäalueista ollut enää auki. Koska emme olisi millään enää jaksaneet jatkaa matkaa Jasperiin asti, päätimme etsiä syrjäisen pysähdyspaikan tien varelta ja yöpyä siellä. Löysimmekin tämän aivan täydellisen paikan joen varrelta ja ajattelin jo, miten ihanaa olisi syödä aamiaista näissä maisemissa, eikä leirintäalueella muiden karavaanareiden joukossa. Tässä täydellisessä suunnitelmassa oli vain yksi mutta. Se oli laitonta. Kanadassa on nimittäin kiellettyä yöpyä kansallispuistoissa muualla kuin sille erikseen varatuilla alueilla. Kun meille vielä selvisi, että laittomasta yöpymisestä olisi tiedossa mojovat sakot, nöyryimme ja ajoimme Jasperiin asti leirintäalueelle. 

Maligne Lake, Kanada. Meistä kumpikaan ei oikein halua/kehtaa pyytää tuntemattomia ihmisiä ottamaan meistä kuvia. Niinpä suurin osa matkamme yhteiskuvista on selfieitä. Tämä kuva on yksi harvinainen poikkeus. Tosin sitäkään emme pyytäneet itse ottamaan. Meitä nimittäin pyydettiin ensin ottamaan eräästä pariskunnasta kuvia ja sen jälkeen pariskunnan nainen kysyi, haluaisimmeko, että hän ottaisi meistä kuvan. Ja niinpä hän otti ja oikein hyvänkin vielä. Tosin se taitaa olla enemmän tuon uskomattoman taustan kuin meidän ansiota. 

Jossain Whistlerin ja Vancouverin välillä, Kanada. Kanadan syyssää ei tosiaan ollut suotuinen meille. Jotenkin tuntui, että koko kolmen viikon ajan sadepilvet seurasivat meitä, minne ikinä menimmekin. Paitsi ihan asuntoautoilumme viimeisinä päivinä, jolloin aurinko vihdoin paistoi useampana päivänä peräkkäin. Yhtäkkiä tajusin, että emme olleet käyttäneet ollenkaan ekstrahinnalla vuokraamiamme retkituoleja, koska aina oli joko liian kylmää tai märkää. Niinpä pidimme kokistauon pysähdyspaikalla ja ronttasin retkituolit ulos autosta, jotta käyttäisimme niitä edes yhden kerran koko matkan aikana. Tuo tauko oli niiden tuolien ensimmäinen ja samalla viimeinen käyttökerta. 

Vancouver, Kanada. Viimeisenä päivänämme Kanadassa kävimme eräässä ostoskeskuksessa syömässä ja samalla kiersimme parissa kaupassa. Yhtäkkiä huomasin Minison liikkeessä tuttuja hahmoja, hattivatteja. Kiersin kaupassa lisää ja löysin sieltä myös muita muumihahmoja erilaisissa tuotteissa. Tuo oli jotenkin niin omituinen kohtaaminen, että minun oli pakko ostaa siitä muistoksi tämä hattivattipussukka, joka maksoi vain pari euroa. Suomessa tuon hinta olisi varmasti ollut moninkertainen.

Walk of Fame, Hollywood, Yhdysvallat. Ennen tätä kuvaa olimme kulkeneet lähes kokonaan uuvuttavan Walk of Famen kärsien jatkuvista myyntiyrityksistä ja muista häiriötekijöistä. Yhtäkkiä Chewbacca ilmestyi eteemme ja vaati päästä yhteiskuvaan. Olimme niin väsyneitä kaiken maailman kaupustelijoihin, etemme enää jaksaneet kieltäytyä, vaan otimme pari kuvaa itsestämme karvakaverin kanssa. Ja tietysti tämän jälkeen Chewbacca vaati meiltä palkkiota kuvista, koska mikään ei ole Hollywoodissa ilmaista. 

Santa Monica, Kalifornia. Tämä auringonlasku Santa Monica Pierilla on jäänyt hyvin elävästi mieleen. Katusoittaja lauloi: "Country Road, Take Me Home.." ja tajusin, miten kaukana olimme kotoa ja miten pitkä matka meillä olisi vielä kuljettavana ennen kotiinpaluuta. Jotenkin tuo hetki oli sellainen täydellinen sekoitus onnellisuutta ja haikeutta. Tuo auringonlasku olisi myös saattanut olla viimeisemme, mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Auringon laskeuduttua lähdimme nimittäin ajamaan lentokentälle teiden ollessa edelleen hyvin ruuhkaiset. Hetken aikaa pääsimme ajamaan noin satasta, kunnes yhtäkkiä tajusimme, että liittymä, johon olimme menossa olikin täysin tukossa. Onneksi mies sai painettua jarrun niin nopeasti pohjaan, ettemme törmänneet edessämme olevaan autoon. Samaan aikaan kuitenkin tajusin, että myöskään takanamme ajanut auto ei ollut huomannut liikenteen seisovan ja hän oli tulossa suoraan meidän perään. Onneksi hän väisti viime tingassa pientareelle, eikä mitään lopulta tapahtunut. Olimme kyllä molemmat aika shokissa tuon jälkeen, kun aloimme miettiä, mitä kaikkea tuossa tilanteessa olisi voinut pahimmillaan käydä. Elämä on niin pienestä kiinni ja siksi siitä on niin äärettömän kiitollinen.

Moorea, Ranskan Polynesia. Tässä kuvassa olemme matkalla kauppaan Airbnb-isäntämme kyydissä matkaseuranamme hänen kaksi koiraa Bubul ja Babul (tai jotain sinne päin). Ruskea koira oli ihan ylilössykkä ja kaipasi aina vaan rapsutuksia. Vaaleampi taas oli vielä täynnä nuoruuden intoa ja melkein heti tämän kuvan ottamisen jälkeen se kävi leikkisästi kiinni ranteisiimme. 

Afareaitu Falls, Moorea, Ranskan Polynesia. Käveltyämme kuuman kosteassa ilmassa tälle vesiputoukselle tuntui virkistäytyminen sen alla ihanalta ajatukselta. Mies meni ensin minun vielä ottaessa kuvia putouksesta. Juuri kun olin menossa myös veteen, uiskenteli kivenkolosta puolimetrinen ankerias, josta tietysti ilmoitin kovaäänisesti miehelle. Mies nousi ylös vedestä, mutta minä olin edelleen hiestä märkänä. Lopulta keräsin rohkeuteni ja kävelin aivan kallioseinämän vieressä putoukselle tuijottaen koko ajan veteen ankeriaan varalta. Mies räpsi pakolliset turistikuvat ja kastauduin nopeasti vedessä. Ja tietysti heti, kun olin noussut vedestä, ankerias uiskenteli juuri sitä samaa reittiä pitkin, jossa olin vain hetki sitten uinut. 

Ravintola Snack Mahana, Moorea, Ranskan Polynesia. Moorealla ei ollut ihan valtavaa ravintolavalikoimaa ja siksi teimmekin aika paljon ruokaa itse. Yksi parhaimmista ravintoloista oli Snack Mahana, jossa kävimme pari kertaa matkan aikana. Olen aina inhonnut purkkitonnikalaa, minkä takia en ole myöskään maistanut sitä muussa muodossa. Tuolla päätin kuitenkin ravistella rajojani ja tilasin tonnikalapihvin. Ja ai että, miten hyvää se olikaan. Uusien juttujen kokeileminen kannatti jälleen.

Moorea, Ranskan Polynesia. Matkamme aikana miehelläni meni totaalisesti hermo siihen, että pyysin häntä aina ottamaan yhden kuvan. Tekosyynä käytin sitä, että mummille piti lähettää kuvia, joissa olisin myös minä, joita kyllä oikeasti lähetinkin lähes päivittäin. Mutta oikeasti halusin niitä myös itselleni muistoksi. Tuon matkan jälkeen mieheni ei ole suostunut ottamaan minusta yhtäkään kuvaa, saa nähdä, leppyykö hän koskaan. Viimeisenä päivänä Moorealla pysähdyimme tälle kirkolle ja sen läheisille pienille markkinoille. Markkinoiden tavarat olivat niin ylihintaisia, ettemme ostaneet mitään matkamuistoksi. Kuva piti kuitenkin saada muistoksi, etenkin kun kirkon katto sopi niin hienosti mekkooni. Tuon mekon sain Anun kirppiskasasta juuri ennen lähtöämme, kuten myös yhdet treenitrikoot. Reissun jälkeen kerroin Anulle, että myös hän on melkein kiertänyt maapallon, koska kaksi hänen vaatettaan kulki koko matkan ajan mukanani.

Tahiti, Ranskan Polynesia. Hän on Nougat, ensimmäinen koira, johon annoin itseni kiintyä Mindin kuoleman jälkeen. Hän oli Tahitin Airbnb-emäntämme ihana koira, joka varasti sydämemme täysin muutamassa päivässä. Nougat seurasi meitä joka paikkaan pihalla ja lopulta annoimme sille myös luvan tulla pihamökkiimme, jossa hän sitten viettikin suurimman osan ajasta meidän rapsuteltavana. Kun kävimme uimassa, Nougat juoksi hädissään ympäri allasta, kunnes nousimme ylös altaasta. Viimeisenä päivänä saimme sen vahingon kautta vihdoin uimaan kanssamme, mikä oli niin hauska näky. Viimeisenä iltana tuli sitten hirvittävän kova itku, kun piti hyvästellä tämä suloinen karvapallo. Jotenkin nuo päivät muistuttivat niin vahvasti siitä, miten mukavaa koiran kanssa eläminen on. Ja tuli ihan hirveä ikävä sitä ja samalla tietysti Mindiä.

Semmoisia tarinoita ja tunteita näiden matkakuvien takana. Kirjoittelen jossakin vaiheessa valmiiksi toisen osan, johon valitsen kuvia Uudesta-Seelannista, Australiasta ja Singaporesta.

Travelisan 6. vuosi paketissa

Niin se vaan tällä viikolla tuli täyteen blogin kuudes vuosi, mikä tuntuu ihan uskomattoman pitkältä ajalta. Elämässä on ollut viime viikkoina niin paljon myllerrystä, etten ole ehtinyt blogin ääreen kertaakaan. Nyt kuitenkin pari päivää oikeiden blogisynttäreiden jälkeen halusin koota vähän tätä kulunutta blogivuottani.

En voi muuta sanoa kuin, että onpahan ollut tapahtumarikas vuosi. Niin paljon ihania tapahtumia ja juttuja, mutta myös sairastelua ja synkemmissä vesissä kahlaamista. On ollut muuttoa, pääsykokeita, opiskelupaikan saamista, häät ja paljon muita juhlia, kotimaanmatkailua, kolmen kuukauden mittainen maailmanympärimatka, erilaisia työtehtäviä ja opiskeluja. Niin paljon on mahtunut tähän blogivuoteen, että sitä on vieläkin vaikea edes uskoa.

Oikea elämä on tänäkin vuonna voittanut blogimaailman, mikä on tarkoittanut melko vähäisiä postausmääriä ja lähinnä nekin ovat painottuneet matkoihini. Onneksi sentään maailmanympärimatkalla aktivoiduin taas kunnolla blogin suhteen ja sain talteen aika paljon reissufiiliksiä ihan tuoreeltaan. Arkisempia hetkiä ja kuvia olen puolestaan jakanut aika paljon Instagramin puolella, koska siihen on helpompi löytää aikaa kiireisemmänkin arjen keskellä. Valitsin jokaiselta tämän kuudennen blogivuoden kuukaudelta yhden kuva, joiden kautta tiivistän vähän tätä kulunutta vuotta.

Tämän aurinkoisen kuvan otin 2018 maaliskuun lopussa mökillämme Porvoossa, jossa vietimme pääsiäistä koko perheen voimin. Pääsiäinen antoi mukavan tauon muuttorumban keskelle, jota teimme läpi maaliskuun. Tuntuu ihan hassulta, että vuosi sitten oli vielä noin talvista, kun nyt lunta on enää hyvin vähän ja pääsiäiseenkin on vielä kuukauden päivät.

Huhtikuussa aloimme saada uutta kotiamme jo vähän järjestykseen ja nautin niin paljon sen sisustamisesta. Huhtikuussa kävin myös kahdesti Turussa, kerran äidin kanssa ja toisen kerran miehen kanssa vappuhulinoissa. Muuten arki kului töiden ja ystävien parissa. Huhtikuuhun toi surua Mindin kuoleman vuosipäivä, mikä nosti pinnalle pohjattoman ikävän ja kaipuun. Elämä tuntuu edelleen jotenkin tyhjältä, vaikka suru ei enää olekaan osana jokaista päivääni.

Toukokuu oli oikea juhlakuukausi. Oli vappua ja useampia tupareita, äitienpäivää, syntymäpäivää ja muuta mukavaa. Toukokuun kruunasi aivan täydellinen kevätilma auringonpaisteineen ja kukkaloistoineen. Toukokuussa tein myös vuoden ensimmäiset venereissut, kävin äidin kanssa Tampereella Cats-musikaalissa, mökkeilin, join ensimmäistä kertaa drinkit hotelli Tornin Ateljee-baarissa ja avasimme grillikauden omalla patiollamme. Toukokuun lopussa kävin yhteisöpedagogin pääsykokeissa, jotka menivät sen verran heikosti edelliseen vuoteen verrattuna, etteivät odotukseni olleet kovin korkealla. Sen takia löimme myös lukkoon huikeat matkasuunnitelmat syksylle, jotta olisi edes jotain, mitä odottaa.

Kesäkuussa auringonpaiste jatkui (paitsi juhannuksena) ja loma alkoi. Tuli käytyä Turussa, Tukholmassa ja Porvoossa. Juhannusta vietimme tällä kertaa ihan kotosalla, aattoa vanhempieni kanssa ja päivää ystävien seurassa. Suureksi yllätyksekseni sain myös kuulla tulleeni valituksi yhteisöpedagogiopiskelijaksi, mistä oli niin onnellinen.

Heinäkuussa helle senkuin paheni ja kotimaan road trip alkoi. Matkan varrelle osuivat Salo, Turku, Tuuri, Ähtäri, Kauhava, Voltti, Kalajoki ja Oulu. Paljon ihania maisemia, shoppailua, kaksi pandaa ja muita eläimiä, mielenkiintoisia vierailukohteita, päivä Power Parkissa, uimista ja rentoutumista. Heinäkuussa vietimme myös polttareitani, bailasin Tammerfestissa veljeni Jaakon kanssa Nylon Beatin keikalla, fiilistelin Kaija Koota Down by The Laiturissa Turussa ja vietimme kihlapäivää miehen kanssa ihanassa Raumassa ja Kylmäpihlajan majakassa.

Kuva: Juho Einovaara

Elokuu oli yhtä häähumua. Alkukuu meni kaikkia viimehetken järjestelyjä tehden ja stressikin pukkasi ajoittain pintaan. Onneksi perheen ja ystävien avustuksella saimme kaiken lopulta järjestymään paremmin kuin hyvin. 18.8.18 vietin elämäni ihaninta päivää ja sanoin tahdon Elämäni Rakkaudelle. Meidän hääpäivä oli niin upea, että se tuntuu edellen kuin unelta. Kaikki sujui niin hyvin ja saimme jakaa tuon ihanan päivän rakkaimpiemme kanssa, ihan täydellistä <3 Loppukuu meni sekin aika sumussa, koska piti alkaa valmistautua elämän pisimmälle matkalle maailman ympäri.

Syyskuun alussa pakkasimme laukut ja jätimme hyvästit Suomelle reiluksi kolmeksi kuukaudeksi. Lähes koko syyskuun vietimme Kanadassa, aluksi Vancouverissa ja sen jälkeen kaksi viikkoa asuntoautoillen ympäri maan länsiosia. Mielettömiä maisemia, sykähdyttävää luontoa, liian paljon sadepäivä ja asuntoautoilun yllättävää rankkuutta. Sen jälkeen matkamme jatkui muutamaksi päiväksi Los Angelesiin ja sieltä Ranskan Polynesian Tahitille ja Moorealle.

Lokakuussa koimme ikimuistoisia luontoelämyksiä Moorealla ja Uudessa-Seelannissa. Sukelsimme sitruunahaiden kanssa, snorklasimme ryhävalaiden sekä keihäsrauskujen kanssa ja vaelsimme upeissa maisemissa. Niin paljon huikeita paikkoja, ettei niistä millään pysty valitsemaan yhtä ylitse muiden. Sanoisin, että lokakuu oli maailmanympärimatkamme paras kuukausi, koska sää oli pääasiassa todella hyvä, meidän energiatasot olivat korkealla ja matkakohteet olivat todella onnistuneita.

Marraskuussa reissasimme Uuden-Seelannin Eteläsaarella ja Australiassa. Eteläsaaren maisemat hurmasivat, mutta sää muuttui taas sateisemmaksi. Australian kohokohtia olivat Great Ocean Road, paluu ihanaan Sydneyyn vuosien jälkeen, rennot rantapäivät ja Magnetic Island eläimineen. Australiassa pakahduttava helle, uuvuttavan pitkät bussimatkat ja matkaväsymys söivät energiavarastoja, etenkin loppua kohden. Mieli alkoi jo siirtyä joulukuussa koittavaan kotiinpaluuseen.

Joulukuun alussa lensimme matkamme viimeiseen kohteeseen, Singaporeen, jossa nautimme täysin siemauksin Marina Bay Sandsin luksuksesta. Se oli täydellinen lopetus onnistuneelle, mutta melko uuvuttavalle matkalle. Rentouduimme, söimme ja joimme hyvin, hämmästelimme hotellia ja sen upeaa ympäristöä ja teimme viimeisiä ostoksia. En ole katunut hetkeäkään, että päätimme tehdä häämatkan "vähän" pidemmän kaavan kautta, matka oli niin ainutlaatuinen ja täynnä ihania hetkiä. Sen myötä opin taas niin paljon lisää maailmasta, itsestäni ja etenkin miehestäni, josta paljastui todella paljon hyviä puolia tuon matkan aikana. Silti oli aivan parasta palata kotiin ja nähdä kaikki rakkaat ihmiset, joita oli hirveä ikävä matkan aikana.

Joulukuun aikana totuttelimme taas elämään kotona, aloitin opiskelujani yhteisöpedagogiksi ja joulufiilistelin oikein kunnolla. Vietimme joulua perheidemme kesken ja juhlistimme loppuvuodesta vielä mieheni synttäreitä ja uutta vuotta. Lisäksi järjestin Viiville yllätyspolttarit ja muutenkin joulukuussa oli paljon kivoja tapahtumia.

Tammikuussa juhlat vaan jatkuivat, kun vuorossa oli useammat synttärit (omat mukaan lukien). Oli hauskoja illanviettoja ja paljon ihania talvipäiviä. Opiskelut alkoivat rytinällä ja olin todella innoissani niistä. Harmi vaan, että tietysti onnistuin hankkimaan heti alkuun järkyttävän flunssan. Siitä selvitessä kului kuusi viikkoa aina helmikuun puoleenväliin asti. Opiskeluhommat alkoivat laahata perässä ja se alkoi aiheuttaa stressiä.

Helmikuussa flunssailu jatkui ja stressi kasvoi entisestään. Koska minulle maksettiin opintotukea vain tammi- ja helmikuulta oli alettava tehdä myös töitä opintojen ohessa. Tuli sijaisuuksia ja sain sisällöntuotantotehtäviä Olympiasta. Sain myös järjestettyä itselleni työharjoittelupaikan huhtikuusta alkaen Punaisella Ristillä. Kaikki todella kivoja ja mielenkiintoisia hommia, mutta paletissa alkoi vain olla aika paljon sisältöä ja keskittymiskyvyn löytäminen oli hyvin vaikeaa flunssan keskellä. Kuun puolivälissä pidin minihiihtoloman Oulussa, mutta sen jälkeen piti huhkia töitä senkin edestä. Näin montaa hyvää ystävää pitkästä aikaa, jotka piristivät valtavasti arjen kiireiden keskellä. Ja sitten tapahtui jotain, mitä en osannut edes kuvitella.

Maaliskuussa tuli romahdus. Kaikki stressi, väsymys, sairastelu, uupumus, pelko, suru ja ahdistus pääsivät ulos. Päällisin puolin kaikki jatkui ennallaan. Opiskelin, tein töitä, näin läheisiä ja suoritin pakollisia asioita. Mutta sisältä olin aivan hajalla. Tuli hetkiä, kun en hallinnut itseäni fyysisesti enkä henkisesti. Pelkäsin itseäni. Kaikista synkimmällä hetkellä päätin, että tähän en suostu jäämään. En halua enää upota siihen pimeyden suohon, jossa olen käynyt usein ennenkin.

Elämää antaa ja elämä ottaa. Siihen uskon edelleen vahvasti. Sain niin paljon iloa, onnea ja rakkautta tämän vuoden aikana, että oikeastaan odotinkin, koska on takaisinmaksun aika. Sen aika on ollut nyt alkuvuodesta. Luotan kuitenkin, että paremmat ajat ovat taas edessäpäin, kun aurinkokin paistaa päivä päivältä kirkkaammin.

Sellainen 6. blogivuosi minulla. Toivon, että blogi säilyy osana elämääni myös tulevina vuosina, ainakin jossain muodossa. Olisi ihanaa kuulla, minkälaisia juttuja te lukijat haluaisitte lukea. Onko hyvä, että blogi keskittyy enemmän matkustamiseen vai kiinnostavatko myös muuta aiheet? Mistä kaikesta haluaisit vielä lukea maailmanympärimatkaan ja yleisesti matkustamiseen liittyen? Uusia reissuja ei ole tällä hetkellä suunnitelmissa, joten kirjoittelen varmasti vielä aika paljon juttuja tuosta viime vuoden jättimatkasta. Kiinnostavatko hääjutut, arkijutut tai syvällisemmät aiheet? Otan lämpimästi vastaan kaikki toiveet ja ehdotukset.

Kiitos, että olet ollut mukana matkassani kuudentena blogivuotenani ja aurinkoista kevättä! :)